maa allani saastaksi muuttuu. mitä enemmän annan mielelleni luvan toivottomuuttani ajatella, sitä enemmän maa minua sisäänsä hotkii.
kasvoni vääristyvät kauttaaltaan tuskasta irvistykseen. en ole valmis kohtaamaan silmästä silmään häpeää, häpeää omaa ennen niin kallisarvoista elämääni kohtaan. Itsehän olen tämän polun tallonut.
yritän imeä itseeni inspiraatiota ja toivoa jokaisesta kadun kulmasta ja puun jättämästä lehdestä uutta alkua varten. niillä on tajoilla minulle vain tyhjää merkitsemättömyyttä. en aio luovuttaa.
sitten vähitellen lumen karattua kaikki muuttuu vaaleammaksi ja ääriviivat alkavat kirkastumaan.
kävelen kuivalla asfaltilla maistellen kevät ilmaa. huomaan, että kadun vanha portaikko melkein kirkuu tarinaansa.hymyilen, jään kuuntelemaan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Proosarunona alku toimi hienosti. Loppu tutunoloinen. Hyvä kokonaisuus, joka kestää useammankin lukukerran.
Hieno! Toivoa täynnä.