Valon soturi

Likainen nummi ja sade. Valo on poissa. Elämän pelot heilauttavat sairaasti välkehtiviä aseitaan. Jokainen isku kolahtaa koristeltuun kilpeen. Kilpeen, jota pitelee pimeäkasvoinen soturi. Taistelu on kestänyt vuosia. Välillä hirviöt ovat loitonneet ja sää selkeytynyt hetkeksi antaen soturille hengähdystauon. Kamppailu on silti jatkunut aina pimeiden pilvien saavuttua nummen ylle.

Ainoa mitä soturi on voinut tehdä on pidellä kilpeään. Hän pitää sitä vasemmassa kädessään. Oikean käsivarren tilalla on vain himmeä haamukuva. Ilman toivon kipinää haamukuvaa ei olisi ollenkaan ja hänen kilpensä olisi jo särkynyt.

Soturi on syntynyt Valosta ja siitä hän myös elää. Soturi tuolla pimeällä nummellä on vain heikko ilmestys oikeasta itsestään. Valo on ainoa pelastus. Valo, joka loistaisi hänen sisäänsä soisi hänelle puuttuvan käden. Tämä käsi voisi tarttua soturin miekkaan.

Ilman Valoa soturi ei voi peitota Elämän pelkoja. Lopullisesti niitä ei kuitenkaan peitota koskaan. Sota loppuu vasta soturin kuolemaan.

Soturi tarvitsee Valonsa aina lähelleen antamaan voimaa. Kiintymyksen, kosketuksen, intohimon, rakkauden kautta.

Tästä Valosta soturi unelmoi taistelun jatkuessa.