kaipaan silti

Hän istui sirosti kuin keiju, sen harmaan suuren kiven päällä, joka oli Helmisaaren rannassa. Hän tuijotti jonnekin kauas. Liikahtamatta hän istui siinä, muiden iloitessa hieman kauempana. Hänen päällään oli hänen äitinsä tekemä kaunis, siniruudullinen mekko ja kaulakoru, jonka hän oli saanut mummiltaan. Hänen kasvonsa kimalsivat kyyneleistä, jotka valuivat hänen poskiaan pitkin. ”Ei itku tuo häntä takaisin” hänen isänsä hoki koko ajan. Aivan kuin hän ei sitä tietäisi. Poissa nyt, poissa ikuisesti.
Yhtäkkiä hän hätkähti. Joku oli liikahtanut hänen takanaan. Hän hätkähti ja kääntyi katsomaan mikä se oli. ”Sori ei ollu tarkotus säikyttää sua”, sanoi poika ja nosti rantapallon maasta. ”Mä oon muute Eric” poika sanoi hymyillen veitikkamaisesti ja katsoi häntä kysyvästi. ”Juu miä oon Vanessa, sano vaa Nessieks” Vanessa sanoi ja hymyili kyyneltensä läpi. ”Onks kaikki kunnossa?” Eric kysyi ja tuntui unohtaneen keskenjääneen pelin. ”Ei oikeestaa” Vanessa vastasi hiljaa. ”Oota tuun kohta takas” Eric sanoi ja juoksi ystäviensä luo. Hetken päästä hän jo viiletti takaisin. ”Haluutko puhuu siitä?” Eric kysyi ja istui kosteaan hiekkaan. Kyyneleet alkoivat taas virrata hänen poskeaan pitkin. ”Hei anteeks ku kysyin, ei sun tartte kertoo” Eric sanoi huomattuaan kyyneleet ja kääntyi Vanessaan päin. Vanessa katsoi Ericiä suoraan silmiin. Eric katsoi vilpittömästi takaisin. ”Nichts wird besser, alles wird nur viel schlimmer” Vanessa kuiskasi tuuleen ja katsoi taivaalla lentäviä joutsenia. ”Kyllä muuttuu paremmaks, ku annat sille mahdollisuuden” Eric sanoi ja katseli Vanessaa ja jatkoi: ”Hetken päästä kaikki on taas hyvin” ”Een usko. Tähä ei auta mikää” Vanessa sanoi hiljaa ääni täristen. ”Miun äiti ja mummi kuoli siinnä kolarissa mistä oli juttua lehessä” hän jatkoi hiljaa. Eric nousi ja halasi Vanessaa. Hän ei itsekkään tiennyt miksi. Vanessa puhkesi kyyneliin. ”Hei Nessie, ei mitää hätää” Eric sanoi ja halasi Vanessaa lujemmin. Aurinko laski hiljalleen taivaan rannan taakse.
Illalla kun Eric söi iltapalaa, hän ajatteli Vanessaa. Iltapalan jälkeen hän pesi hampaat, vaihtoi pyjamahousut ylleen, avasi ikkunan ja pujahti peiton alle. Ulkoa kantautui hiljainen linnun laulu. Hänen silmänsä sulkeutuivat hitaasti. Ennen nukahtamistaan Eric huomasi ajattelevansa miten kauniit silmät Vanessalla onkaan. Hymy huulillaan hän vaipui levolliseen uneen.
Kotiin päästyään Vanessan isä huusi keittiöstä luonnottoman iloisesti: ”Hei Nessie! Onks sulla nälkä?” ”Ei oo”, Vanessa vastasi ja meni huoneeseensa. Hän otti yöpöydältään valokuvan, jossa olivat äiti, mummi ja Vanessa. Laskeneen auringon viimeisten säteiden valossa hän katseli kuvaa kyynelten valuessa. He kaikki hymyilivät kuvassa onnellisina. Kuva oli otettu viime kesänä Helmisaaren rannalla. Vanessa laittoi kuvan takaisin pöydälle ja otti sänkynsä päältä eilisen lehden.
”Myöhään lauantai-iltana tapahtuneessa kuolon kolarissa menehtyi heti 38-vuotias nainen. Myöhemmin sairaalassa menehtyi hänen kanssa matkustajansa, 68, saamiinsa vammoihin. Illalla ajamaan lähtenyt nainen oli ollut hakemassa äitiään viettämään lomaa perheensä pariin. Hän ei olisi mitenkään voinut aavistaa joutuvansa rattijuopon uhriksi. ”Aamulla heräsin ja huomasin, ettei vaimoni ollut kotona. Yritin soittaa hänelle, mutta kukaan ei vastannut, kuvittelin hänen jääneen äitinsä luo yöksi. Muutaman tunnin kuluttua sairaalasta soitettiin ja kerrottiin että he olivat molemmat menehtyneet. Se mursi minut totaalisesti” kertoi Patrick Tuomela, 42. Hän jäi yksin huoltajaksi tyttärelleen Vanessa Tuomelalle…”
Vanessa heitti lehden lattialle, tukahdutti itkunsa äänen tyynyyn ja itki itsensä uneen. Hänen kissansa Saaga ja Nuutti kiertyivät lohduttavasti kerälle hänen viereensä.
Aurinko paistoi suoraan Vanessan kasvoille. Hän nosti kätensä silmiensä eteen, avasi ne hitaasti ja päätti vakaasti, ettei surisi sinä päivänä. Hän puki päälleen shortsit ja vaaleanpuna ruudullisen tunikan, keräsi koriinsa viltin, kirjan, aurinkolasit, aurinkorasvan, muutaman hedelmän ja vesipullon ja suuntasi askeleensa Helmisaaren rantaan.
Rantaan päästyään Vanessa levitti viltin ja kävi mahalleen lukemaan kirjaa Ingo, meren kansa. Joku tuli seisomaan auringon eteen. ”Taas sä oot täällä yksikses” kuului ystävällinen ääni. Vanessa nosti katseensa ja näki Ericin kyykistyneenä eteensä. ”En tykkää olla isoissa porukoissa” Vanessa sanoi hymyillen ja jatkoi: ”Mihis siä oot jättäny kaveris?” ”No valehtelematta, aattelin tulla kattomaa jos sä oisit täällä” Eric vastasi vienosti punastuen. ”Miks siä miut halusit nähä?” Vanessa kysyi edelleen hymyillen. Eric istui hiekalle. ”Äääh ehkä parempi et sanon suoraan, et oot musta aivan helvetin ihana, joo muuta sanaa sille ei oo” hän sanoi puhuen puoliksi itsekseen. Vanessa tunsi vuorostaan omien poskiensa punehtuvan. Hän hymyili avoimemmin kuin moneen päivään. ”Ootha siäki aika ihana” Vanessa sanoi ja hänestä tuntui kuin olisi leijunut jossain korkealla. Eric katsoi Vanessaa ihmeissään: ”Oikeestiko?” Vanessa nousi istumaan ja laittoi kirjan takaisin koriin. Hän katsoi pitkään Ericin ruskeisiin nappisilmiin. Lopulta Eric huokasi lannistuneena ja katsoi maahan. Vanessa nosti kätensä ja koski varovasti hänen poskeaan, antoi siihen pienen suukon ja veti pojan perässään ylös. Hän talutti Ericin syvän sinisen veden ääreen, kyykistyi ja roiskautti pojan kasvoille vettä. Vanessa nauroi ensi kerran onnettomuuden jälkeen heleästi, kuin tuulikellot tuulessa. Eric ei voinut olla nauramatta mukana. Loppu päivän he istuivat rannalla vieretysten ja unohtivat kaiken muun.
”Hei!” Vanessa huusi kun oli päässyt kotiin. ”No mikäs nyt on noin ilosta?” hänen isänsä murahti olohuoneen sohvan pohjalta. Vanessa kuuli pullon kolahtavan pöytään. ”Ei kai mikää” hän vastasi nopeasti. Hänen hyvä tuulensa oli haihtunut siinä silmänräpäyksessä. Hän pelkäsi. Patrick oli ollut tuollainen jo ennen Ellenin kuolemaa. Ellenin pois meno oli kova pala Patrickille ja hän oli alkanut juoda enemmän.
Patrick oli aggressiivinen juotuaan. Hän saattoi huutaa turhasta, tarttua liian kovakouraisesti ja sanoa Vanessalle jotain mitä seuraavana päivänä katui ja yritti hyvitellä sen antamalla tyttärelleen enemmän vapauksia. Vanessa tukahdutti tunteensa, koska ei halunnut suututtaa isäänsä. Silti Patrick aina suuttui.
”Ai nii huomenna on ne hautajaiset” Vanessa mutisi itsekseen ottaessaan iltapalaa. Nooh kaipa miä jotai löyän päälle hän ajatteli ja heitti tyhjän maitopurkin takkahuoneen palaviin menevien pinoon. Sen jälkeen hän meni laahustaen nukkumaan.
”…Nyt hän laulaa enkelten kanssa…”, Vanessa lauloi hiljaa hautajaisissa. Samalla hänen poskeaan pitkin vieri kyynel. Hän lauloi laulun loppuun ja lähti kävelemään kohti ovea. Hän ei vain kest’nyt enää olla siellä. Hän kääntyi vielä katsomaan taakseen ennen kuin painoi oven kiinni. Hänen isänsä katsoi surun ja suuttumuksen sekaisin tuntein, mutta ei tehnyt elettäkään lähteäkseen perään. Vanessa tukahdutti nyyhkäyksen ja meni pois.
Vanessa käveli äitinsä ja mumminsa haudan viereen. Hän polvistui hitaasti ja kyyneleet alkoivat valua vuolaasti pitkin hänen poskiaan. Joku tuli hiljaa hänen viereensä ja kietoi kätensä tytön ympärille, auttoi tämän ylös ja talutti kotiin. ”Miks just äiti? Miks just mummi?” Vanessa kysyi ääni täristen. ”Mä en tiiä, en todellakaa tiiä”, Eric kuiskasi hiljaa Vanessan korvaan ja suuteli hänen hiuksiaan. Kun Eric oli taluttanut Vanessan kotinsa keittiöön, hän yritti tarjota tytölle ruokaa mutta mikään ei maistunut. Lopulta hän luovutti ja auttoi Vanessan yläkertaan.
”Sun pitäis nyt mennä nukkuu” Eric sanoi ja auttoi Vanessan sängylleen. Vanessa vain itki. Hänestä tuntui kuin sahalaitainen veitsi, ruosteinen ja rosoinen olisi pistetty suoraan hänen sydämensä lävitse. Hän itki koko illan kunnes nukahti lopen uupuneena. Eric peitteli tytön, antoi suukon poskelle ja sulki oven perässään.
Aamulla Vanessa heräsi Ericin katsellessa häntä. ”Huomenta keijuseni”, Eric sanoi hiljaa virnistäen. ”Huomenta”, Vanessa sanoi ja yritti hymyillä. Se näytti varmasti enemmän irvistykseltä, Vanessa ajatteli kauhuissaan. ”Tos ois sulle aamupalaa” Eric sanoi ja nousi seisomaan. ”Miks siä toit miut teille?” Vanessa kysyi silmiään hieroen. ”No mein talo oli lähempänä ja aattelin, ettet jaksais kävellä teille asti”, Eric vastasi ja kuljeskeli ympäri huonetta. ”Miu pitäis varmaa olla jo kotona. Iskä suuttuu hirveesti, jos se saa tietää, etten oo kotona”, Vanessa sanoi kauhistuneena ja alkoi pukea päälleen. ”Sun faijas ei oo kotona”, Eric sanoi hiljaa ja pysähtyi ikkunan eteen. ”Ai mite nii?” Vanessa kysyi ja jätti pukemisen kesken. ”Se oli kuulemma menny dokaamaa sen veljen luo. Eikä tasan tuu sieltä ennen kolmee”, Eric sanoi ja naurahti: ”Joten sulla ei oo mitää kiirettä.” Yhtäkkiä Vanessan silmät täyttyivät kyyneleistä. Kaikki edellisen päivän tapahtumat tulvivat mieleen. Eric istahti hänen viereensä ja kietoi käden hänen ympärilleen. Vanessa ravisti sen pois ja sanoi: ”Siä oot liian hyvä miulle.” ”Hei Nessie, sä oot tuonu mun elämään jonki todellisen sisällön” Eric sanoi ja halasi tyttöään lujasti: ”En aijo koskaan päästää sua pois.” ”Miäki sinuu” Vanessa kuiskasi ja halasi Ericiä. Kyyneleet edelleen valuen pitkin hänen poskiaan.
”Sä oot ihan hassu!” Eric huusi hyppy tornin ylimmältä tasolta. ”Mite nii et muka uskalla?” hän kysyi nauraen. ”Emmiä uskalla se on nii korkeella!” Vanessa huusi takaisin hymy huulessa. Loiskis! Eric oli sukeltanut pää edellä järveen. Siinä samassa poika nousi ylös ja nauroi. ”Nessie, ei se oo pelottavaa tuu mun mukaa.” ”En varmana tuu Vanessa sanoi ja lähti nauraen juoksemaan karkuun. Eric nousi vedestä ja otti Vanessan kiinni. ”Hyi siä oot ihan kylmä ja märkä!” Vanessa kiljui kikattaen. Eric antoi hänelle nopean suukon ja juoksi takaisin hyppimään tornista. Nuo muutamat viikot hautajaisten jälkeen Ericin kanssa olivat tehneet Vanessalle hyvää. Hän ei enää itkenyt niin usein ja uskoi että ehkä äidillä ja mummilla oli nyt parempi olla. Hän jopa hymyili ajatellessaan heitä. Ne laulaa nyt vaarin, ukin ja mamman kanssa enkelten valtakunnassa, Vanessa ajatteli, ne voi olla siellä onnellisempia ku täällä. Toivottavasti se joka tän teki, katuu tekoaan niin paljon, et se tajuu sydämessää, et se jättää ihan hirveet arvet niihiki jotka ei ees ollu siinnä kolarissa. Tuon ajateltuaan Vanessa istui pilkullisen viltin päälle, avasi kirjan ja alkoi lukea.
Hetken päästä vettä valuva Eric tuli ja kasteli sekä kirja että Vanessan. Vanessa vain nauroi. ”Että on ihanaa kuulla sun nauravan”, Eric sanoi onnellisesti hymyillen. ”Miust on toosi kiva hymyillä vaihteeks”, Vanessa sanoi ja virnisti. Hän tuuppasi kyykistynyttä Ericiä niin, että tämä kaatui hiekkaan joka tarttui hänen kosteaan ihoonsa. ”No kiitti vaan nyt joudun hyppää uudestaa!” Eric huusi nauraen ja katosi siinä samassa hyppytorneille. Miten tuo voi olla noin ihanan hassu, Vanessa ajatteli mielessään, aina niin turvallinen ja hyväsydäminen ja kultainen. Niin rakastettava. Vanessa hymyili tajutessaan mitä ajatteli. ”Hassu minä”, hän mutisi ja jatkoi kirjan lukemista.
”Hei Nessie tuutsä?” Eric yritti vielä viimeisen kerran maanitella Vanessan hyppäämään tornista. ”Emmiä kuitekaa uskalla” Vanessa sanoi ja hymyili arasti. ”Mä lupaan pitää sun kädestä kiinni”, Eric lupasi. Juuri ennen hyppyä Vanessa seisahtui. Hänen ilmeensä oli tutkimaton. ”Varmastiko piät? Koko ajan?” Vanessa kysyi totisesti: ”Ja lupaatko rakastaa miua ikuisesti?” ”Hei Nessie, aina ja ikuisesti”, Eric sanoi ja suuteli Vanessaa. Vanessa hymyili: ”Miäki siua.” Viimein he hyppäsivät pelottomina kohti syvän sinisiä aaltoja onnellisina.