Silti onnellinen

Runoilija kardia

nainen
Julkaistu:
6
Liittynyt: 22.7.2009

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

jos ihminen itkee jonkun toisen vuoksi, se rakastaa sitä ♥
 

Hänen lasittuneissa silmissään, ei ollut enää sitä pilkettä, joka siellä oli vielä vuosi sitten. ”Hän palaa kyllä ennalleen”, lääkäri sanoi kun isoveli pääsi sieltä pois. Ihan kuin uskoisin. Siitä kun hoito loppui, tulisi huomenna tasan viisi kuukautta. Normaalisti potilaat palautuvat siinä ajassa lähes normaaleiksi, mutta ei Niklas. Muutos oli suuri verrattuna viime vuoteen. Villistä ja iloisesta tuli hiljainen ja surullinen.
Istuin hänen vieressään taas. Katselin kuinka hän ajautui minuutti minuutilta, tunti tunnilta ja päivä päivältä kauemmas ja kauemmas minusta. Hänestä tuli joka päivä vieraampi. Hän ei ole puhunut minulle sen jälkeen kuin lähti Ingon parantolaan. Hän ei ollut puhunut kenellekään.
Ingon parantolaan laitto oli ollut äidin uuden miesystävän, Taavin, idea. ”Tuo poika on liian riehakas. Ehkä hänet pitäisi laittaa Ignon parantolaan rauhoittumaan.” Hän puhui äidin ympäri ja niin jouduin eroon veljestäni. Eroon ihanasta, suojelevasta ja rakkaasta isoveljestäni. Nyt hän oli tuntematon.
Hän tuijotti jo kolmatta päivää peräkkäin ikkunasta jonnekin kauas. Edelliset viisi kuukautta hän oli vain tuijottanut seinää ja keinutellut itseään edestakaisin. Ruokakin piti kantaa ikkunalaudalle hänen eteensä. Niklas tuskin koski ruokaansa.
Hän oli laihtunut paljon. Hänellä oli todettu anoreksia. Hän ei silti syönyt juuri mitään. Aiemmin hän oli syönyt kaiken mitä eteen kannettiin, hän oli urheilullinen poika, minun suojelijani. Silloin hän ei olisi luovuttanut. Nyt hän luovutti, sanomatta sanaakaan. Kun hän tuli, syötimme häntä vuorotellen, mutta hän söi yhtä vähän kuin nytkin. Ruoka ei vain maistunut hänelle enää.
Joka ilta rukoilin ja itkin hänen puolestaan. Voi kunpa luoja antaisi voimia meille, että jaksaisimme taistella hänenkin puolestaan. Kunpa hän antaisi Niklakselle voimia, jotta hän nousisi ja puhuisi jälleen. Joka ilta itkin itseni uneen ja mietin, kuinka kauan vielä… koskaan en saanut jatkettua lausetta loppuun, vaan purskahdan itkuun ja hautaan kasvoni tyynyyn. Vanha koirani Pehmo painaa päänsä lohduttavasti kylkeeni. En halua myöntää itselleni että Niklas on menossa täältä ikuisuuteen. En aio uskoa sitä.
”Huomenta Niklas”, sanon taas, niin kuin joka aamu, odottaen vastausta jota en koskaan saa. Kotona ei ole muita kuin me, minä ja Niklas. Äiti ja Taavi olivat Pehmon kanssa lenkillä. Niklas istuu taas, niin kuin joka aamu, sen samaisen ikkunan edessä, joka osoittaa suoraan järvelle, joka on aamuisin ja iltaisin todella kaunis. Otin jääkaapista lasillisen mehua ja istuudun hänen viereensä. Tiedän, että hän tietää minun olevan siinä. Hän ei tee elettäkään. Huokaisten otan hänen kädestään kiinni ja kuiskaan ilmaan kysymyksen: ”Mitä ne teki sulle?” En odottanut minkäänlaista vastausta.
Säpsähdin kun Niklas puristi muutaman minuutin päästä, hyvin, hyvin hellästi, takasin. Ensimmäinen kontakti muihin ihmisiin moneen kuukauteen. Hymyillen ja kyynelten valuessa halasin isoveljeäni ja kuiskasin: ”Sä oot viel siel jossai. Mä pelastan sut.” Samassa Taavi ja äiti astuivat ovesta sisään. Irrotan otteeni nopeasti. Pehmo laukkaa olohuoneeseen kuraisilla tassuillaan. ”Hyi pehmo! Sä oot ihan likainen!” kiljaisen nauraen ja otan koiraa kaulapannasta kiinni ja vien sen tassu pesulle. Vilkaisen vielä veljeäni ajatellen: Mä autan sua.
Joka aamu menin Niklaksen luo, kun äiti ja isä olivat lenkillä Pehmon kanssa. Joka aamu Niklas osoitti hellällä käden puristuksella edelleen olevansa siellä jossain. Joka aamu jätin hänet istumaan siihen yksin, kun äiti ja isä tulivat kotiin. Joka kerta se tuntui pahalta. Joka kerta lupasin tulla takaisin.
Jos Taavi tietäisi että Niklas olisi paranemassa, hän ostatuttaisi äidillä liudan erimerkkisiä rauhoittavia lääkkeitä ja sekoittaisi ne Niklaksen ruokaan. Hän ei voi sietää riehakkaita lapsia. Eikä etenkään nuoria.
Olin alkanut saada Niklakselta vastakaikua. Hän saattoi nyökätä, jos kysyin jotain tai ynähtää hiljaa. Ja katseeseen oli tullut takasin osa siitä pilkkeestä, joka siellä oli ollut joskus kauan sitten. Olin ylpeä itsestäni. Ainoana ihmisenä olin onnistunut saamaan jotain eloa Niklakseen. Aioin saada Niklaksen muuttumaan takaisin omaksi itsekseen. Mutta se olisi vaikeaa. En nimittäin tiennyt, mitä tapahtui kun olin poissa. Puhuiko äiti tai Taavi hänelle mitään? Riitelivätkö he Niklaksen kuullen?
Eräänä kauniina kesäaamuna, kun olin taas ollut Niklaksen luona, unohdin kokonaan kaiken muun. Näin ei tapahtunut normaalisti. Ajatukseni vain matkasivat jonnekin kauas, kun istuin Niklaksen vieressä. Yhtäkkiä tunsin Niklaksen epämiellyttävän lujan puristuksen kädessäni, joka helleni nopeasti, ja Taavin ivallisen äänen: ”Mitä sä Nanna sitä Niklasta siinä kattelet ja halailet, ei se puhu vaikka kuinka haluisit.” Heräsin ”horroksestani” ja Niklas puristi kättäni hyvin hellästi, kyyneleen valuessa poskellaan, katse tyhjänä. Kummastelin hänen reaktiotaan, mutten sanonut sanaakaan. Viha nousi sisälläni ja purkautui huutona ulos. ”MITÄ SÄ MITÄÄN TIIÄT!! SÄ NIKLAKSEN SINNE PASSITIT, SE ON SUN VIKAS!! JA MÄ RAKASTAN NIKLASTA TOISIN KU SÄ!!” kiljuin kurkku suorana Taaville ja painuin saman tien omaan huoneeseeni. ”Se oli Niklakselle hyväksi!” Taavi huusi jälkeeni. Tunsin veljeni surullisen katseen selässäni mutten kääntynyt häntä katsomaan. Paiskasin vain oven perässäni kiinni.
Niklas puristi kättäni yllättävän lujaa mutta sitä ei kestänyt kauaa, ajattelin. Olisiko Niklas heikkenemässä? Ei ei se voinut olla, hän hän tuntui paranevan huimaa vauhtia, mutta entä jos... Silmäni sulkeutuivat kesken lauseen ja vaivuin uneen.
Aamulla kun heräsin, menin nopeasti alakertaan. Halusin nopeasti veljeni luo. Olohuoneessa ei näkynyt ketään. ”Niklas?” kysyin ääneen. Ei vastausta. Juoksin nopeasti läpi keittiön, eteisen ja takkahuoneen. Ei ketään. Lopulta juoksin hädissäni Niklaksen huoneeseen. Kuulin ulko-oven avautuvan. Avasin veljeni huoneen oven nopeasti. Ei näy ketään. Mutta mitä tuo peitto tekee tuossa? aivoni raksuttivat.
Ei voi olla! aivoni huusivat. Jalkani liikkuivat ennen kuin tajusinkaan sitä. Yhtäkkiä seisoin peiton vieressä ja nostin sitä varovasti. Veljeni oli sen alla sikiöasennossa ja valitti hiljaisella, korisevalla äänellä. Se kuulosti kamalalta. ”Äiti!! Soita ambulanssi, Niklas ei oo kunnossa!” huusin niin kovaa kuin ääntä sillä hetkellä lähti. Äiti tuli juosten paikalle. ”Mitä täällä tapahtuu?!” hän kysyi ihmeissään. ”Soita nyt se ambulanssi Niklas kuolee!” kiljuin niin kovaa kuin pystyin. Äiti kahmaisi Niklaksen kännykän pöydältä ja soitti. Minä suojelin Niklasta. En itsekään tiedä miltä. Alitajuntani kuitenkin käski olla varuillaan Taavin takia. Silitin veljeni hiuksia ja kuiskin hiljaa hänen korvaansa: ”Ei mitään hätää, kyllä sä selviät.”
Kun ambulanssi tuli, saimme äidin kanssa lähteä mukaan. Taavi jäi pehmon kanssa kotiin. En ollut huomannut kyyneleitä, jotka nyt valuivat poskiani pitkin ja tippuivat leukaa myöten yöpuvulleni. Hytisin kylmästä, mutta en sanonut sanaakaan. Katsoin vain Niklaksen suljettuja silmiä ja toivoin, ettei hän olisi kuollut. Sairaalaan päästyämme Niklas vietiin pois, leikkaukseen. Jouduimme äidin kanssa istumaan harmaan sävyisessä odotus huoneessa monta pitkää minuuttia. Taavi soitti äidille, hän olisi tulossa tänne. EI! pieni ääni mielessäni huusi Ei Taavia tänne!!
Kun Taavi oli saapunut, hän halasi äitiä ja he kuiskuttelivat jotain. Viimein, noin tunnin kuluttua lääkäri tuli ja kertoi uutiset. Ne olivat huonoja. Niklaksen kylkiluut olivat puhkoneet hänen keuhkonsa niin pahasti, ettei niitä voinut enää paikata. Lääkäri päätteli Niklaksen kaatuneen aamulla. Äidin silmät kostuvat ja lääkäri lähti. Minä vain istuin.
Veljeni oli kuollut. Häntä ei olisi enää. En voisi enää nähdä sitä pilkettä hänen silmissään. En voisi halata häntä. En voisi enää kertoa kuinka tärkeä hän minulle oli.
Hänet oli viety suoraan ruumishuoneelle. En kyennyt nousemaan. En saanut happea. Toivottavasti tämä olisi pelkkää painajaista. Kohta heräisin kotona ja kaikki olisi taas hyvin. Mutta se oli kaikkea muuta kuin painajaista, se oli totta.
Silmäni sumenivat kyyneleistä. En kyennyt huutamaan, vaikka kuinka olisin halunnut. En kyennyt hakkaamaan häntä, vaikka olisin halunnut. Se oli hänen syynsä. Hänen takiaan minulla ei ollut enää veljeä. Hänen takiaan veljeni oli kuollut. Hän halasi äitiäni. Tunsin vihan nousevan sisälläni. ”En haluaisi häiritä teitä lääkäri”, äitini sanoi ääni väristen. Hänen poskillaan kimmelsivät kyyneleet. Taavi halasi äitiäni lujemmin. ”Haluaisimme nähdä poikamme vielä kerran.” Lääkäri ohjasi meidät ruumishuoneelle, jossa veljeni makasi kylmässä, harmaan hohtoisessa kaapissa. Kaapin ovi avattiin.
Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. En kyennyt liikkumaan, En sulkemaan silmiäni. Istuin ja tuijotin veljeäni kyynelten valuessa. En ollut koskaan ollut näin avuton. Halusin koskea hänen poskeaan, kokeilla oliko hän todella kuollut. Äiti silitti Niklaksen poskea Taavin käsi olallaan. Katsoin veljeäni. Minulla ei olisi enää tukea ja turvaa, ei sitä joka suojelisi kaikelta pahalta, ei sitä joka halaisi minua kun kaadun ja sanoisi että kaikki on hyvin. Elämäni ainoa valo, asia jonka takia jaksoin eteenpäin, oli poissa. Halusin ensimmäistä kertaa kuolla itse. Halusin veljeni luo.
”Ikävä ei helpota kuitenkaan, oon palasina ja tartteen jonkun joka välittää. Kumpa kaikki ois niiku enne.”, kirjoitin. En saanut sitä jatketuksi. Äiti huusi alakerrasta minulle: ”Alappa tulla Nanna, pitäis kohta olla siellä!” Jatkoin kirjoitustani päiväkirjaani vielä yhdellä lauseella: ”En kestä muistotilaisuutta itkemättä.”
Pappi puhui pitkään ja hartaasti. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin mustalle takilleni. Todellisuuden tajuni katosi. Kuulin vain etäistä muminaa jostain kaukaa.
Yhtäkkiä, aivan kuin kaikki olisi pysähtynyt, valkea enkeli käveli luokseni. Se oli aivan Niklaksen näköinen. Se oli Niklas. Se pyyhki kyyneleeni ja käski olla huolehtimatta, hänellä olisi hyvä olla. Se puhui kauniilla äänellään minulle ja Valo ympäröi hänet. Siinä samassa hän oli poissa.
Äiti nykäisi hihaani. ”Mee nyt Nanna, sun vuoro sanoo jotai.” Nousin ylös penkistäni ja kävelin hitaasti kirkon etuosaan. Avasin suuni aloittaakseni, mutta suljin sen saman tien. ”Nyt oli sun aikas mennä, sulle tuotiin siivet ja sä päätit ottaa ne vastaan. Ymmärrän kyllä. Kun sut viimeeks näin, sun silmäs katsoi tyhjää, nuku rauhassa pikkuinen.” Äiti purskahti itkuun. Samoin minä kun pääsin paikalleni.
Kotona menin Niklaksen huoneeseen. Kyyneleet kastelivat tipoittain lattian. Hänen pöydällään oli jotain papereita. Katsoin mitä ne olivat.
”Rakas sisko, Sä varmaan tuut olee hajalla monta viikkoo mut toivon et se menee ohi. Nyt vaa oli mun aika lähtee. Tuun aina rakastaa sua en kä jättäis sua ikinä. Nyt Sä tiiät ette oo yksin vaikka tapahtuis mitä, mä oon sun suojelus enkeli. Aina ja ikuisesti rakas veikkasi. (: Ps. Älä oo vihane Taaville, se tarkotti vaa hyvää.”
Kyyneleet nousivat silmiini uudestaan. ”En unohda sua ikinä”, kuiskasin hiljaa. Jokin hipaisi poskeani ja tiesin sen olevan Niklas. Hän olisi nyt paremmassa paikassa.

Selite: 
pitkästä aikaa, tuommone tuli (: surullinen kylläkin, toivottavasti tykkäätte (:
Kategoria: 
 

Kommentit

Omana itsenä oloa rikottu vahvasti - jälki on kuolettava.
Sisko-veli-Rakkaus on ihailtavaa kirjoitelmassa. Tarinan Taavi ei pitänyt alunperinkään lapsista. Sisko veti aikuisen osaa, äiti haahuili ja oli mielenmuutoksissa koko ajan, ei syventynyt poikaansa kuuntelemaan. Antoi helposti periksi.
Niklas on tunnettavissa suojelusenkelinä kaikkialla.
Upea ja ihana tarina.

Omana itsenä oloa rikottu vahvasti - jälki on kuolettava.
Sisko-veli-Rakkaus on ihailtavaa kirjoitelmassa. Tarinan Taavi ei pitänyt alunperinkään lapsista. Sisko veti aikuisen osaa, äiti haahuili ja oli mielenmuutoksissa koko ajan, ei syventynyt poikaansa kuuntelemaan. Antoi helposti periksi.
Niklas on tunnettavissa suojelusenkelinä kaikkialla.
Upea ja ihana tarina.

 

Käyttäjän kaikki runot