Koiranpentu

Uikutan, minulla on kylmä. Katselen ihmisiä anovasti silmiin, kukaan ei välitä ja jos he välittävät, he voivottelevat minulle.
"Voi pientä, eikö sinun ole kylmä" *rapsutus*,*päähän taputus*
Joskus jopa pieni pala jotain keksiä. Tai jos hyvin käy, joku heittää hampurilaisen maahan, ja minä saan sen! Wufff!
Mutta on niin kylmä, eikä minulla ole emoa, eikä veljiä tahi siskoja. Minut heitettiin pois heti kun tuli sopiva rako. Nimittäin rako ovessa.
Olen kulkenut näitä katuja jo monta päivää, vatsani kurnii, turkkini ei lämmitä kunnolla.
Iuu iuu iuu....! Mitä te teette? Lopettakaa heti! Ui ui uii..
Herään kujalta, tunnen itseni heikoksi, ja tassuni kipeiksi. Joku ei pitänyt minusta, ja toi kaverinsa mukaan.
Makaan tässä ja odottelen, liikkuminen tekee kipeää. Uikutan taas surkeasti, jospa joku huomaisi minut. Lopulta... En enää tunne mitään... Kuin lipuisin pois...

"Kas niin, minkäslainen potilas meiltä tänään löytyy? Katsotaampas karvaturrea, jospa saisimme pelastettua tämän yksilön."
Tohtori hoivasi pientä koiranpentua, tai no ei niin pientä, mutta pientä kumminkin. Lämmin koti saattoi auttaa, koiranruokaa perheen pienimmälle pikku haukulle. Tohtori näki että pienoinen taisteli, parani hitaasti mutta parani varmasti.
Seuraavana vuonna oli tohtorilla häät, koira pääsi sinne olemaan Best Man. Ollut ei koiralla kylmä, eikä nälissään ollut nyt, terve kuin pukki, ja virkeä kuin peipponen. Näin jatkui elo, ei enää pelko, nälkä tai kuolema.

WWufff! Sen pituinen se!