(NUO IHANAT NAISET)

Minut heitettiin ulos,

 sen myötä myös koko vähäinen omaisuuteni.



                  Siinä lojuu niin kristallikruunu 

     kuin emalivati, josta pohja puhki syöpynyt.

               Seisoin  vähän aikaa siellä,

kaatopaikan romujen keskellä,

                            hiukset silmillä

       ja jalat  tukevasti

  nilkkoja myöten 

 liejuun uponneena.



       Nyt minulle ilmoitettiin,

ettei minulle enää anneta mitään.



             Siinä kaikki.

    Kylmä virtaus,

         ja huuleni väpättävät 

    kuin leveä lahje puhurissa

ja sanat murenevat kuivaksi kähinäksi,

           kun puhun jumalattarille,

               joilla on mustat luomet

     ja punaista nännien ympärillä.



     
              Eivät nämä nymfit minua kuuntele,

   kulkevat peilin edessä,

kallistavat päätänsä

          ja kohottavat rintansa.


  Oi miten he ovat

     kultaa ja marmoria,

          ihoon tatuoitu meren myrsky

   ja  majakka - loisto,

         joka ei koskaan himmene!



  Mitä minä,

   heidän luonaan pimeyden ajan yöpyvä, 

       voin aamun valossa heille antaa?