En enää muista, miten tämä proosa-runoni on syntynyt, mutta se voisi olla vaikka hämärä muistuma Gallen Kallelan maalauksesta "Paimenpoika Paanajärveltä". Ei ole enää paimenpoikia, ei kattilan paikkaajia, ei majakanvartijoita. Moni ammatti on kadonnutta aikaa, mutta niiden sijaan on syntynyt lukematon määrä uusia. Tarina sitoo itsensä uuteen aikaan. Valtatieltä kuuluu syvälle metsään taukoamaton liikenteen humina. En minä sitä sure, jos en kaipaakaan. Maailma on aina muuttunut, eikä muutos ole pysähtynyt. Ehkä onkin lohdullista se ymmärtää, mutta tehdä kuitenkin kaikkensa, ettei se menisi aivan väärään suuntaan.