Kosken hiljaa
viipyillen
huulillani kalpeaa
poskeasi
tummien sävyjen maalatessa
ääriviivojesi kauneutta.
Ja minä katson sinua niin
syvälle sinun silmiisi
että olen pakahtua.
Sinä itket hiljaa sisäänpäin
kuulen sen tämän
äänettömyydenkin keskellä.
Kyynelten sumentaessa silmäni
minä haluan sinulle
vielä kertoa
ettet koskaan
ollut itsestäänselvyys
et koskaan yhdentekevää
enkä minä koskaan
halunnut satuttaa sinua.
Sinun kipusi viilsi
minua aina syvempään
kuin mikään puukko
yltäisi koskaan
sinun sanasi koskivat aina
sinne, minne kenenkään
ei koskaan
pitänyt edes yltää.
Sinun sielusi meri
soi minulle kauniimmin
kuin mikään melodia,
yksikään sävel.
Sinun sointisi
jää minuun
ja minäkin soin
vielä sinussa
sen kaiken allakin.
Mutta rakkaani,
niin, mutta,
meidän aikamme
oli menneisyydessä,
siellä missä tarunhohtoiset
maailmamme kohtaisivat.
Tai ehkä
tulevaisuudessa.
Muttei tänään..
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tämä on liikuttavan kaunista.
Kyllä olet taas kerran piirrellyt niin kauniin ja herkän runon, että ei vertaa.
Vaikka runon sanoma on kielteinen, on se noin empaattisesti ja nöyrästi esitettynä positiivinen.
Jää siis hyvä mieli ja usko uuteen huomiseen.
koskettavaa eli loistavaa
kaunista ja koskettavaa.
Kipeän kaunista ...
Koskettava ja kaunis.
Likutti
Aivan mahtavan tunteikas ja syvälle koskettava teksti. Nyt, jos koskaan mistään muusta tekstistä, tuli kyyneleitä.. Upea.
Sivut