Aika avaa häpynsä, kertoo säikeitä,taipuvia viivoja suppiloon,
kangastaa sen maljaksi
laskea alas pitkin universumin loppumatonta persereikää.
Liha karkaa ulottuvuuksia,
karkeat jumalteurastamon pihvimestarit
erottelevat luumme lantiostamme ahneuden vannesahalla.
Suppilo ahmaisee karhentuneet nivelemme
ja tärkkiset valtimomme.
Suppilo ahmii mielemme –
se paketoidaan ilmatiiviisiin muovirasioihin
ja pakastetaan avaruuteen heitteille jätettyjen pyrstötähtien välipalaksi.
Vihreästä ulottuvuudesta materialisoituu kassajono.
Otsani kompastuu oivallukseen, etten ole yksin katoamiseni kanssa,
kaikki me kinastelemme itsemme kanssa ja kiimaisemmin naapurimme kustannuksella.
Piippaan vihdoin kassalla, vilautan korttia,
jonka avulla minusta tehdään jokeri omaan elämääni.
Minusta tulee elämäni punalappu, eikä jono silti liiku.
Viiva kuivuu suppilon kupeessa,
se nahistuu kaarelle aikaan jossa ihminen oli vain pilkahdus jumalten kivespusseissa.
Vaihdan jonoa suppilosta toiseen.
Viivakoodi pakarassani kuluu puhki ja minä katoan
pinnalliseen yöhön.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi



