Huuto

Huutojen rajoja ei koskaan tavoiteltu niin kuin niitä olisi kuulunut tavoitella. Jätettiin liikaa tulkinnan varaa sille tuskalle, joka olisi hyvin voinut tappaa meidät kaikki ja nyt meistä on jäljellä vain se varjo, jonka tulkinnasta kukaan ei edes unelmoi.
Sydän verellä, käsivarret mustina kipeistä mustelmista, joita en enää edes tunne, odotan ja ahdistun tuskan ja kivun erottavalla rajalla, eikä mikään tunnu minua auttavan.
Huudetaan, huudetaan vielä lisää, ei meitä kukaan kuule.
Liikumme ihmisvirran keskellä kylmällä ja kostealla kadulla, tumman taivaan alla. Harha-askelia, muita emme ota. Vain horjuvia hapuilevia harha-askelia, eikä ole ketään, joka meihin tarttuisi ja pitäisi pystyssä.
Huudetaan, huudetaan turhaan.
Enää ei hymy kipua kasvoilleni. Ennen niin mahdoton ajatus onkin nyt ainoa vaihtoehtoni. Elän nykyhetkessä. Muu minulta vietiin pois. Enää en hymyile.
Huudetaan ja juostaan pakoon polttavaa kipua ja sisältä kumpuavaa tuskaa, juostaan horjuvilla jaloillamme, jotka tuskin jaksavat meitä enää kantaa. Jätetään taaksemme kylmät kadut ja ihmiset, jotka eivät ikinä näe, mitä heidän silmiensä edessä on.
Turha uskoa parempiin huomisiin tai muistella eilistä, paetaan vain tästä elämästä.
Kuuntele. Me huudetaan. Mietit, mitä se on. Se on tuskaa. Me ei vaieta koskaan.