Neiti Sininen

- Ettekö te usko minua? Ette vaikka näette sinisen ihoni ja hopeiset hiukseni?
Naisen ääni halkaisi yöhiljaisuuden, kuin veitsi appelsiinin puolikkaan. Pandakarhunmuotoinen yövalo heijasti valonsa kahteen lapseen ja heitä vastapäätä istuvaan naiseen.

- Ettekö, vaikka heilauttaisin kättäni ja taikoisin sille timantin?
Ääni oli rauhallinen, mutta siitä saattoi aistia myös epävarmuuden. Naisen sininen iho hohkasi valossa, kuin sähkö ja hopeiset hiukset tuntuivat valaisevan loputkin huoneesta. Äkkiä nainen heilautti hieman kättään, puristi sen nyrkkiin ja kun hän avasi sen uudelleen, loisti kämmenellä oleva timantti kilpaa lasten silmien kanssa.
- Ei.
Lasten yhteen ääneen lausuttu vastaus kaikui huoneessa aavemaisena, kuin viimeinen tuomio.
- Ettekö, vaikka lupaisin viedä teidät kiertoajelulle avaruuteen?
- Ei, emme sittenkään.
Sininen nainen katsoi lapsia tarkasti. Hän ei milloinkaan ollut vielä kohdannut yhtä itsepäisiä olentoja, mutta olihan hän toki vasta ensimmäistä kertaa maapallollakin.
- Miksi ette?
- Koska avaruudessa ei ole elämää.

Lasten suusta kuulunut itsevarma vastaus olisi kai saanut naisen kalpenemaan, mikäli tuo siihen siniseltä iholtaan ja erikoisilta geeneiltään olisi kyennyt. Hänen vaaleat huulensa puristuivat tiukasti yhteen, samoin kuin kädet nyrkkeihin. Timantti kädessä repi terävillä reunoillaan naisen ihoa rikki ja viimein nainen pudotti kirkkaassa väriloistossa kylpevän kiven maahan. Kädestä tippui huoneen vihreälle matolle muutama tippa mustaa verta.
- Miksi ei muka olisi?
- Koska se on mahdotonta.
- Miten niin se on mahdotonta, olenhan minäkin tässä?
Toinen lapsista, pienempi tyttö, katsoi poikaan epävarmana. Ehkä hänen päättäväisyytensä alkoi murentua hiljalleen, mutta poika, veli, pudisti kiivaasti päätään.
- Etkä ole, sinä olet vain unta.

Nainen oli hetken hiljaa yrittäessään ymmärtää, mitä kuulemaansa, hän painoi katseensa hetkeksi lattiaan, nostaen sen kuitenkin pian jälleen lapsiin. Hänen kulmansa kohosivat hieman ja huulille kohosi pieni, itsevarma, mutta kuitenkin lempeä hymy.
- Mistä te tiedätte, että minä olen unta?
Lapset katsoivat jälleen toisiinsa ja he molemmat purivat yhtä aikaa alahuultensa vasenta puolta.
- Koska ei sinunlaisia ole olemassa.
Nainen kohensi aavistuksen ryhtiään katsoen yhä lapsia.
- Ettekö te usko minuun? Voi kautta sinisen ihoni ja hopeisten hiusteni. Miksi ette?
- Isi on opettanut, että vain maapallolla on elämää ja maapallon ihmiset ovat mustia, kellertävänruskeita tai melkein valkoisia. Eivät ainakaan sinisiä.
Sanat karkasivat yllättävän itsevarmoina pienen tytön huulilta, samalla kun veli nyökytteli hiljaisena vieressä. Sanat hiljensivät naisen. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan tällaisia opetuksia. Hänen sininen ihonsa alkoi hiljalleen muuttua yhä haaleammaksi ja haaleammaksi. Hopeiset hiukset värjäytyivät valkoisiksi. Ääni, jota hän yritti saada liikkeelle suusta, oli vain hiljaista piipitystä. Tämä kaikki johtui vain kahdesta lapsesta, jotka eivät uskoneet hänen olemassaoloonsa.