Jäpittääkö?

Osa 1: JÄPITTÄÄKÖ?

Viikonloppuvapaat tuli ja meni. Yritin kovasti orientoitua koko pääsiäisen ajan niin vaativaksi kuvailtua JÄPI-leiriä varten... Turhaan. Vaikka meitä oli koulutettu jo yli 100 –päivää nukahtamaan sen saman tien kun tyyny painuu muodottomaksi, niin vielä klo kolmen jälkeenkin tuijotin tarpeettoman tarkasti kattoon kirjoitettua tekstiä ”tj 1”. –onnellinen paskianinen. Parin tunnin päästä soisi se niin iki-ihana kello joka ilmoittaisi meillä jääkäreillä olevan aikaa suorittaa aamutoimet kymmenessä minuutissa. Tämän ”TJ 1” –tekstin kirjoittanut kun todennäköisesti räpyttelee silmiänsä vasta kymmenen tunnin jälkeen sitten oikeiden ihmisten aamuaikaan miettien: ”menipä viikonloppu pitkäksi...” – onnellinen paskiainen.

Ja niin se kello sitten soi, loistavaa. Puolentoista tunnin unet saisivat jälleen riittää ja neljän tunnin päästä huomasinkin jo istuvani masin pelkääjän paikalla. Siinä sitä oltiin, matka oli alkanut ja ensimmäisen kerran intissä ollessani huomasin jo valmiiksi ikävöiväni takavasemmalle katoavaa kasarmialuetta.

Olette varmasti joskus omakohtaisesti huomanneet, kuinka tasaisesti pärräävän moottorin melu ja puolelta toiselle keinuva liike on tappava yhdistelmä unettomuudesta kärsiville. Seurata siinä sitten vierestä kun keskimmäisellä paikalla istuva taistelija vetää onnesta soikeana zetzetaa kuola poskella, kunpa minäkin olisin voinut. Juuri ennen lähtöä kun olin jo valmiiksi ehtinyt onnitella itseäni erityisen hyvistä tulevista päivätirsoista, niin sain käskyn esimieheltä toimia ajoneuvon vanhimpana.
Se niistä päivätirsoista, ajoneuvon vanhimman tehtäviin kun kuuluisi huolehtia marssin oikein suoriutuminen sekä kuskin hereilläolon varmistaminen. Nukahtaminen tietenkin olisi rangaistava teko. Ja niin minä istuin kolmisen tuntia pitäen itseäni väkisin hereillä jotta voisin varmistaa marssin sujuvan käsikirjoituksen mukaan.

Osa 2: PERILLÄ

Ensimmäinen asia jonka rekisteröin pienessä mielessäni oli märkä. Ilma oli kutakuinkin tyyni ja lämmin, mutta se sohjo, muta sekä ne elämää suuremmat lätäköt. Olin varma siitä, että vielä kymmenen vuotta sitten olisin ollut innoissani keväisen maaston suomista eduista leikkejä ajatellen. –Mutta nyt, kymmenen vuoden jälkeen kriteerit olivat muuttuneet ja olin lähinnä harmissani siitä, ettei jalkojeni alla enään ollutkaan sitä niin ihanaa kylmää ja kovaa asfalttia – joka ei upottaisi..

Häviävän tovin kaikki aluksi hieroivat silmiänsä, jonka jälkeen he levisivät kuka lapiota, kuka navea tai puita yms. kantaen päättäväisenä kohti määränpäätänsä. Pian teltat olivat pystyssä ja saimme syödäksemme soppaa, joka normaaleissa olosuhteissa olisi ollut vähinttänkin epäilyttävää napalmia lautasella –ja lautaselle se sellaisella hetkellä olisikin jäänyt.
Tästä huolimatta kiitollisina hotkimme viimeistä potunpalasta myöten koko aterian, jonka jälkeen nohevimmat taistelijat vielä jäivät puuhastelemaan jotain yhteisen hyvän vuoksi, kun taas me tv:n ja sen järkyttävän ruman sohvan välissä varttuneet isänmaantoivot vetäydyimme viettämään loppuillan tuijottamaan puolijoukkueteltan katonrajaa.

Osa 3: HALKOVASTAAVANA

”Itkuhan tässä pääsee...” kirosin puoliääneen ja yritin hieroa polttopuita ahterini alle jotta työasento olisi lähellekään kaltaiselleni kotimaan toivolle sopiva. 10 minuutin verisen taistelun jälkeen saatoin vihdoin nojata taaksepäin ja ottaa kirjoitusvälineet esille. Asento oli täydellinen, istuin masin lavan suuaukolla laitaan nojaten. Puut olin asetellu siten, että asento muistutti Ikeasta ostetulla nojatuolilla istumista. Juuri sellaisella nojatuolilla, josta saa selkänojan kallistettua ja samalla esiin työntyy rahi, jolle jalat voisi asetella täysin haluamallansa tavalla. – voisiko pesunkestävä sohvapottu enempää toivoa?
Asiathan pitää aina asetella tärkeysjärjestykseen, tai sitä minulle on ainakin kautta aikojen hoettu. Nyt pystyisin ehkäpä täysin ilman turhaa nenäni venymistä toteamaan menetelleeni oikein. Kun tietää, että joutuisi olemaan yhdessä kohin monta tuntia eteenpäin – on varmasti syytä huolehtia työasennosta. Ja mitä nimeä tämä elämää rankempi työtehtävä sitten kantoi? – Olin halkovastaava.

Kyseisen vaativan tehtävänannon sain aikaisemmin päivällä, koska olin näyttänyt ehkä turhankin innokkaalta vapaaehtoiselta nukkuessani keskellä kirkasta päivää teltassa. Ja nyt kun tuota aikaa näytti siunaantuvan, eikä nukkuminenkaan ollut näemmälti sopivaa – niin päätin aikani kuluksi yllättää kaikki ja kirjoittaa entiselle-nykyiselleni kirjeen. Vaikka intissä uutispimennossa eletäänkin, niin tiesin harvinaisen hyvin, että vappu kuikuilee jo nurkan takana. Ja pitäisihän se yöpaikkakin jostakin järjestää...

Kului tunti, toinenkin ja huomasin auringon painuneen maillensa jo hyvän aikaa sitten. Tämä tietenkin tuntui luonnolliselta selitykseltä sille, että kirjoittaminen oli muodostunut jo luonnottoman hankalaksi – valaistuksen runsaudesta kun ei siellä päässyt liikoja motkottamaan.
Totesin täyttäneeni tehtäväni ja pomppasin masin lavalta alas oikaisemaan jäseniäni. Ei näkynyt ristin sielua missään, voi vittu. Kompastelin pimeässä muonituspisteelle josta tavoitin komppanian talousaliupseerin – pikaisen selvityksen jälkeen sain tietää, että kaikki muut olivat nauttineet iltapalan jo hyvän aikaa sitten. Vittuuntumisen multihuipentuman valamat kasvoni valaisivat tyhjyyttään huutavat tyhjät muonalaatikot – se siitä iltapalasta.

Osa 4: YÖ

Tallustelin omalle teltalleni ja painelin sisuksiin. Teltassa oli kuuma kuin uunissa, kipinämikko oli hoitanut hommansa perusteellisesti. Kamina hohkasi mansikkana ja Jääkäri Tomperi lato halkoa toisen perään pesään – ärähin väsyneenä hänelle, että heittäisi helvettiin viattomien sotapoikien paistamisen ja pitäisi lämpötilan sopivana nukkumista varten. Niin, sana nukkuminen poukkoili korvieni välissä armoa anoen ja oikaisin itseni makuualustalle. Suljin silmäni.
”Mörtti, perkele!” – havahduin kutsuviin kuiskauksiin ja avasin näköelimeni. Tomperi potki jalkojani kuin viimeistä päivää. Sivistyneesti kehoitin Tomperia tunkemaan kinttunsa omaan ahteriinsa ja nousin istumaan. Oli minun kipinävuoro.
Ja siinä minä istuin, voi luoja ja sen pikkuserkku minä istuin. Väsytti järkyttävästi, eikä vuorostani ollut edes kulunut kuin vajaa neljä minuuttia. Lisäilin halkoja kamiinaan ainoastaan kerran vuoroni aikana ja se oli ehdottomasti kohokohta kaikessa jännitteisessä trillerimäisyydessään koko kipinävuorosta.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, paha kyllä. Onnesta sekavana herätin pitkän ja puuduttavan puolitoistatuntisen vuoroni jälkeen seuraavan uhrin ja käperryin makuupussiini. Tuskin maltoin odottaa huomista päivää ja sen suomia uusia seikkailuja.