Unholasta minut sait nousemaan ylös, levittämään siipeni auki vielä kertaalleen. Puhdistit vaatteeni tuhkasta, joka ympärilläni palanut talo oli jättänyt jälkeensä. Päälläni olleet sairaalaan vaatteet olivat riekalemaiset ja peittivät tuskin mitään. Mutta sinä et katsonut minua arvioivasti, sinä ojensit vain takkisi päälleni ja otin sen varovasti. Sen tuoksu humallutti minut ja sai melkein heikot jalkani altani, tuntui kuin maa olisi tärähtänyt.
Seuraava muistikuvani on jossain kauakana meren rannalla, aurinko, lokit ja aallot.. Kaikki nämä elementit hyväilivät näköäni, kuuloani ja hajuaistiani. Pieni kivinen hiekkakin kutitti jalkojani, sinä kuljit vierelläni pitäen minusta kiinni etten horjahtaisi. Pitämässä kiinni ettei tuuli nappaisi siivistäni kiinni ja veisi minua jälleen pois. Veit minut lähemmäksi vettä, käskit laskea varpaani tuohon sinertävään veteen ja antaa sen puhdistaa mustaksi muuttuneet jalkani ja helpottaa palovammojen kipua, jonka olin unohtanut sinun seurassasi. Otin epävarmasti askeleen kohti merta ja sen pieni liplattavia aaltoja, jotka osuivat kerta toisensa jälkeen rantaan, kuin yrittäen noukkia minua nopeammin hellään syleilyyn.
Riisun takkisi yltäni ja heitän sen sinulle juuri ennen kuin olen astumassa aaltoihin, samalla tunnen ensimmäisen aallon hipaisun varpaissani, ne hiljaa kuiskivat minua tykönsä. Olin jo polviani myöten veden peitossa, jopa siiven kärkeni osuivat jo veteen, tunsin selässäni piston, tiesin että katselit minua raukkaa. Käännyin katsomaan sinua ja viitoin tulemaan myös. Mutta pudistit vain päätäsi ja seisoit aloillasi. En pystynyt käsittämään mikset halunnut tulla kanssani meren aaltoihin puhdistautumaan, olinko liian viaton, että pelkäsit itsesi satuttavan minua. Vai kenties halusit suoda minulle oman pienen onnellisen hetken, nauttien puhtaudesta. Edelleen kävelin syvemmälle ja kuulin vaimeasti äänesi rannalta, kuin olisit yrittänyt kutsua minua pois. Miksi? oli ainut kysymys jonka kerkesin ajatella, kunnes silmissäni sumeni jälleen.
"Olen vienyt tehtäväni päätökseen, mutta kerkesin rakastua sinuun enkelityttö, joka silmieni edessä muuttui meren kuohupäiden vaahdoksi. Kuljimme liian kauan yhdessä, etsien tätä oikeaa rantaa, jonne sinä pienokainen kuuluit ja nyt pääsit lepoon. Sinne kotiin, jonne minunkin kuuluisi päästä, mutta olen matkannut liian kauan, autan vain kadonneita, itsensä hukanneita. Äläkä huoli pienokainen, olet hyvissä käsissä, toivottavasti muistat minut vielä jonain päivänä kun olet kuun kuningattaren yksi säteistä ja minä auringonpojan yksi sadoista veljistä. Kahteemme vielä."
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
