Senioritalon käytävä - kuuleeko kukaan?

Kuka antoi luvan jokaiselle päivälle juosta näin nopeasti?
Mennyt kesäkin oli ohi yhtä nopeasti kuin kesäsateet.
Minulta ei kukaan pyytänyt lupaa tähän.
Ei edes hiljaa vihjannut, että näin oli päätetty.

Yhtäkkiä edessä olivat kirjan viimeiset sivut,
ehkä jopa viimeiset lauseet elämän kirjasta.
Vaikka vielä äsken juoksin ensimmäisillä sivuilla,
tukka silmillä, pyyhkäisten likaisia käsiä äidin mekkoon.
Vaikka tiesin, ettei niin saanut tehdä.
Eilenhän se oli, vai oliko?

Ei minulla ole kiirettä saada tätä kirjaa loppuun.
Haluaisin hidastaa tahtia, pysähtyä miettimään jokaista seuraavaa sanaa,
hidastaa ja nauttia.
Mutta viimeinen luku on aloitettu vauhdilla.

Kertoivat, että elämän tärkein liitto jatkuu,
mutta vuosien yhteinen elämä oli päättynyt.
Ihmettelen, mistä he puhuvat, mutta huomasin laukut täällä senioritalon huoneessa.
Kuka kertoo, mitä perunamaalleni käy, kun olen täällä?
Entä kukkapenkin?
Huudan käytävällä: "Muistattehan, että aina sunnuntaisin elämänkumppani keittää minulle riisipuuroa."
Ei kukaan kuule. Eikä kukaan vastaa.
Mutta se riisipuuro... ja lauantain paistikippo leivinuunista.
Miten niiden käy? Kuuleeko joku?

Viimeiset sivut, ja kaikki on muuttunut.
Huudan käytävällä, toivon, että joku edes kuulisi.
Mutta ei, ei kukaan vastaa. Ei kukaan kuule.

En ole valmis sulkemaan tätä kirjaa.
En ole valmis lopettamaan tätä tarinaa.
Haluan vielä sen puuron. Haluan sen halauksen.
Haluan kulkea elämänkumppanini rinnalla, viimeiseen pisteeseen saakka.

Miten käy kukille? Entä perunamaalle, jonka tuoksua vielä muistan?
En ole vielä valmis jättämään sitä kaikkea.
En ole valmis, vaikka kaikki on jo alkanut hiipua.