huomaamaton

huomaamatta
jään
olen kuin
tuulenvire ilmassa

niin tyhjää
tarpeetonta
muiden silmissä

he kävelevät
lävitseni
astelevat ylitseni
häpeämättä

kuin minua
ei olisikaan
silti seison
koko ajan siinä

kerta kerralta
totun siihen
yhä enemmän
turrun

joskus luulen
nauttivani
tästä tyhjyyden
tunteesta

siitä
että minua ei olekaan

ettei toisten
silmät minua näe
kädet
minua koske