Hiljaisuuden Puisto

Yhä lankeaa sade,
pimeyden harso kietoo itseensä tummuneet puut,
jotka näkemättömän väkivallan vääristäminä,
varistavat väsyneitä lehtiään, ja taivuttavat oksansa kohti harmaata maata,
jossa katkenneita linnunsiipiä.

Ruohon joukossa,
unikot itkevät ennen eläväistä kuolemaansa,
ja nuoret kanit, syntyneet kuolleina ansoissa, ovat liikkumatta,
kuin vartioiden hiljaisuutta joka ympäröi niitä,
ja uhaten kaikkia jotka kuuntelisivat.

Mykät linnut,
väsyneinä toistamaan eilisen kauhuja,
kerääntyvät pimeyden syventymiin,
päät pois käännettynä kuolemasta,
musta joutsen joka kelluu kyljellään, pienessä, kolkossa altaassa.
Vesi on kylmää.

Huntumainen sumu johtaa patsaan,
Päättömän Marttyyrin,
lohkeileville jaloille,
jonka ainoa saavutus oli kuolla liian aikaisin,
vain koska ei jaksanut odottaa omaa häviötään.

Pimeyden vesiputous muodostuu kokonaiseksi,
pitkä musta yö alkaa,
mutta silti,
pieni tyttö järvellä,
odottaa,
näkemättä hän uskoo näkymättömyyteensä,
hän hymyilee,
empivästi,
kaukana kumisevaa kelloa,
ja yhä lankeavaa sadetta.