Samanlainen saamattomuus, yhtä tavallinen arkinen tiistai tarttui häneen samalla halukkuudella kuin viime yönä. Samalla tarmolla se riisui itsensä, lainkaan häpeilemättä, täysin paljaaksi yön unettoman edessä: illan viimeisten valonsäteiden kaatuillessa pimeisiin koloihin riisui naamarinsa. Tunne kulkijan kehossa oli outo. Hän ei ollut huomannut mistä viha tuli, mitä kautta se saapui (makuuhuoneen oven hän piti pelkoja varjellakseen lukossa), miksi se saapui juuri häneen. Kulkija kuitenkin kuuli,
Pimeydessä on helppoa kuulla todellinen ääni, muuta ei tarvita koska valoja ei ole vastaanottamassa noita toisia tulokkaita. Siinä pimeyudessä kasvoi viha, tunteiden kuningas, kiihtyvän verenkierron presidentti. Kun viha saapuu, tekee se sen varkain. Ei se koputtanut, tuonut mukanaan kylkiäisiä, vihassapa vasta epäkohtelias vieras!
Silmiä poltteli, hiukset teki mieli repiä päästä. Kaikki tämä oli kuin energiaa, jota kulkija ei tiennyt itsessään asuvan. Ensin se huumaannutti, synnytti kiihotuksen. Ääni avautui, jännitys kasvoi.
Mutta onnistuipa vihan pirulainen siinä missä tahtoi, muistuttamaan unetonta omasta pienuudestaan. Se kiipesi jalkoja pitkin kurkkuun raapien sen kynsillään käheäksi. Sellainen meteli keskellä kaamosta karkotti salassa katselevat ilon rippeet kauas!
Viha repi ihon haavoille, poltti vanhat haavat auki. Tuo yön odottamaton vieras kierteli pitkin kärsivää kehoa, käytti sitä ajoratanaan. Yön tunnit muuttuivat hitaiksi sekunneiksi raivoten jokaiselle hiljaiselle sekuntille.
Ja niin ilakoi viha, tanssitti itseään pitkin yötä. Samanlainen saamattomuus, tavallinen arkinen tiistai sai kulkijan näkemään aamun kiusallisena jatkumona edellisyön välttämättömyydelle.
Ja viha tuli, joutui öisin varkain. Samanlaisella tarmolla tarttui, löysi itselleen kodin. Vihanpidot ja suruisa humppa jatkui, aina, samanlainen saamattomuus, yhtä tavallinen tiistai.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi


