Epäkuolema

Alkuillasta oli hiljaista. Dj oli saapunut jo tunti sitten ja lämmitteli elektronicin ja technon kombinaation kuuloisella musiikilla. Ei kovin tunnettu nimi, "Dj Stickie", mutta lupaavalta kuulosti. Jessica nojaili tyhjä katse silmissään, kohdistettuna autiolle tanssilattialle. Hän joi gin toniciaan hitaalla tahdilla ja katsoi rannekelloaan välillä. Hän oli ulkonäöltään melko soma, ilman sotamaalaustaan yksi kasvo muiden joukossa. Hän oli pukeutuneena mustaan toppiin ja siihen sopivaan lyhyeen hameeseen. Valmistautuneena tavalliseen perjantai-illanviettoon klubilla, joka muodostui pikkuhiljaa jo viikottaiseksi rutiiniksi. Hän mietti usein elämäänsä, miten se oli kohdillaan. Hän oli sihteerinä nousujohteisessa yrityksessä, tienasi mukavasti, asui kaksiossa ydinkeskustassa (jonne oli nytkin lyhyt matka), hänellä oli ystäviä ja asiat olivat olleet hänen 21-ikävuoteensa asti mainiosti. Hän oli sinkku, muttei lainkaan vastentahtoaan. Satunnaiset suhteet olivat vailla kipinää ja hänelle aivan yhdentekeviä. Mitään rakastumista ei ollut tapahtunut oikein koskaan, ohimeneviä ihastuksia noin viisi kertaa. Irtosuhteita hän harrasti tyydyttääkseen tarpeensa, mutta ei ollut kuitenkaan epätoivoinen. Hän valikoi tarkkaan kenen kanssa hän yhden illan suhteita haluaisi.

Dj alkoi soittamaan jo remix-kappaleita tutuista radiohiteistä ja ihmiset pöydissä hyräilivät tuttuja kertosäkeitä. Hän siirtyi sitten puhtaasti omaan tuotantoonsa ja sopivasti humaltuneet miehet näyttivät toisilleen huvittuneita katseita kerääviä liikkeitä. He tanssivat lähellä toisiaan ja viihdyttivät lähimpiä katselijoita esittämällä homopariskuntaa. Kellon näyttäessä jo kello yhtätoista, dj soitti viimeisimpiä kappaleitaan ja tanssilava oli hänen ilokseen täyttynyt ihmisistä (joista tosin vain neljäsosa oli naisia). Hän siirtyi lopuksi aplodien saattelemana hyvillä mielin tiskille, kun lisäksi hänen fanikseen tunnustautunut mies tarjosi hänelle juoman. Hän kiitti juomasta ja pyysi saada huilata hetken rauhassa. Miehen lähdettyä dj siirtyi Jessican viereen tilaamaan juoman ja aloitti keskustelun. "Anteeksi, halusin tulla katsomaan miksi sinä viihdyt tässä tiskillä" Dj Stickie sanoi hymyillen. "Ei se mitään ja jos viihdykettä tulit etsimään, niin myöhästyit kymmenen minuuttia. Dj vaihtui jo." Dj Stickie katsoi edelleen hymyillen Jessicaan mutta myös hivenen epäuskoisena. "Tuota, et varmaan paljoa vilkuillut dj:n suuntaan?"
"En oikeastaan, mutta onko sillä väliä?"
"On sillä vähän, nimittäin minä tulin kymmenen minuuttia sitten tuolta musiikkia soittamasta."
Jessica räjähti nauruun hiukan nolona, "Nyt on minun vuoroni pyytää anteeksi, en tosiaan nähnyt sinua miltei ollenkaan. Piilolinssini unohtuivat jo aamulla kotiin ja silmälasejani en turhamaisuuttani käytä viihteellä."
"Damn, siksi et siis juossut heti pakoon ilmaantuessani vierellesi" Dj Stickie sanoi virnistäen ilkikurisesti.
"Älä yritä, näen piirteesi ihan selvästi tältä etäisyydeltä enkä näe mitään vikaa. En sentään sokea ole."
"Sinä taas tähden lailla tuikit jo tuonne soittokoppiin asti ja otin mallia Beetlehemin profeetoista" sanoi Dj Stickie ja sytytti savukkeensa. "En voinut olla sanomatta sitä, joten suonet anteeksi? Olin miettinyt sitä jo pitkään" Stickie jatkoi ujona. "Olen otettu suorapuheisuudestasi ja olen pahoillani joutuessani sanomaan tämän, mutta minä seurustelen" Jessica valehteli. Hän alkoi olla väsynyt.
"Mielipiteensä kertomista pidetään nykyään jo iskuyrityksenä?" Stickie kysyi sukkelasti. "Eh, parempi olla varuillaan vain. Siksihän äidit varoittelee tuntemattomista jo varhain" Jessica sanoi. "Tulin oikeastaan tänne tapaamaan ystävää, mutta se näyttää nyt siltä että hän teki oharit. Ja tietysti kuuntelemaan hyvää musiikkia." Hän lisäsi hymyillen. "Pidit siis musiikistani? Ja unohdin muuten esitellä itseni, olen siis taiteilijanimeltäni Dj Stickie, mutta oikealta nimeltäni Ronald. Ystäväni kutsuvat minua Roniksi."
"Okei, Ronald, olen Jessica"
"Äh, sano Ron" hän sanoi irvistäen.
"Heh, kunhan vitsailin. Joten, Ron, myydäänkö musiikkiasi laajalti vai..?
"Valitettavasti levyjä saa vielä minulta, edulliseen hintaan tosin, mutta toivottavasti minusta kiinnostutaan keikkojen myötä."
"Aivan, kehityskelpoiselta kuulostaa..."

Jessica jatkoi keskusteluaan uuden tuttavuudensa kanssa, vastentahtoisesti tosin, sillä hän ei tiennyt musiikista muuta kuin sen, mikä kuulostaa hyvältä. Hän ei ymmärtänyt sanontaa "ilman musiikkia ei voi elää". Hän käveli hidasta tahtia kietoen mustan nahkatakkinsa tiukemmin ympärilleen, sillä oli viileä kesäyö. Hän yritti sytyttää savuketta, mutta samalla hetkellä voimakas tuulenpuuska heitti hänen hiuksensa kasvojensa eteen ja hän pudotti sytyttimensä. Jessica kumartui nostamaan sytytintä ja luuli nähneensä liikettä silmänkulmassaan. Hän kääntyi katsomaan ja näki tyhjän kadun lukuunottamatta kissaa joka jolkotteli tien yli.

Kotonaan hän pisti kylpyammeeseensa veden valumaan ja sekoitti joukkoon äidiltä saamaansa päärynäntuoksuista kylpyvaahtoa ja kaatoi itselleen lasillisen Rosière-punaviiniä. Hemmottelun lomassa Jessica mietti mitä häneltä oikein puuttui? Mitä tarvitaan onneen? Miksi hän miettii puutteitaan kun hänellä on asiat hyvin? Miksi hänen elämänsä tuntui niin tarkoituksettomalta? Vastoinkäymisten puute. Hän oli aina saanut kaiken mitä hän halusi. Hän ei kokenut elämässään suuria pettymyksiä juuri ollenkaan, (no, lapsena jäi se Barbie saamatta joka muilla oli) mutta ei se taannut tyytyväisyyttä ... TYLSÄÄN elämäänsä. Hän ei pitänyt ystäviään kovin lähellään, koska ei ollut hänen tehtävänsä ratkoa sitten juuri niitä tavallisimpia ongelmia. Jessica. Hän ei itkenyt koskaan sen jälkeen kun hän täytti kymmenen. Mutta se ei ollut ongelma hänelle. Hän oli vain utelias.

Lämmin vesi sai Jessican ihon kananlihalle ensimmäisenä reaktiona, niskavillat pystyyn. Nautinnosta. Sitten hän kuuli musiikkia. "Naapurikin on vihdoin alkanut ymmärtää hyvän musiikin päälle" Jessica ajatteli kuullessaan tunnelmallista musiikkia, jonka kruunasi naisen pehmeä ja kaunis lauluääni. Hän havahtui kuitenkin ajatuksistaan järkeillessään, että naapurissa asui pesunkestävä heavymetal-fanaatikko, jota ei ollut nähnyt pukeutuvan koskaan mihinkään muuhun väriin kuin mustaan. Hän piti ajatusta mahdottomana että musiikki kuuluisi hänen stereoistaan. Silti hän valutti veden kylpyammeesta, kietoutui japanityyliseen kylpytakkiinsa ja käveli hitaasti olohuoneeseen. Epäuskoisena hän katsoi esitettävän kappaleen nimeä stereoistaan ja katsoi ensin missä kaukosäädin oli. Hän huomasi sen puolittain sohvatyynyn alla ja helpottui. "Pitäisi olla huolellisempi" hän ajatteli. "Luulin jo etten olekaan yks..."
Kynttilä.
Miksi hänen pöydällään oli sytytettynä kynttilä?
"Hei, onko täällä joku? Soitan poliisille jos et tule esille!" hän huusi hätääntyneenä.
"Mutta etkö haluaisi rentoutua ennen sitä?" kuului kuiskaus aivan hänen korvansa juurelta.
Jessica avasi suunsa huutoon ja yritti katsoa kuiskaajaan päin. Silloin käsi painautui hänen suunsa eteen ja toinen käsi hänen kaulalleen.
"Kuule, puhun suoraan; pystyisin tappamaan sinut tässä ja nyt, etkä saisi minkäänlaista huutoa aikaiseksi ennen kuin edes huomaat olevasi kuollut. Siksi suosittelen vain kuuntelemista. Ja jos rentoudut, minä nimittäin huomaan heti jos jännityt, sinua varsinkin on niin helppo lukea jo kehonkielestäsi, saat nähdä minut ja voimme keskustella rauhassa. Lupaan, että jos sinä rikot lupauksesi, niin annan vain yhden kerran anteeksi, jotta näet voimani. Toista kertaa valitettavasti et tule kokemaan. Joten, miten on? Nyökkää jos olet kanssani yhtä mieltä" rauhallinen ja matala miehen ääni puhui. Jessica nyökkäsi. Ote irtosi ja hän kääntyi nähdäkseen tunkeutujan.
"O-olet vahva" Jessica sai sanotuksi. Hän näki edessään pitkän, tummansiniseen takkiin pukeutuneen miehen. Miehen hiukset olivat puolipitkät, hyväkuntoiset ja vaaleat. Tummemmat hiukset olisivat korostaneet hänen ihonsa kalpeutta, lähes aneemista olemustaan. Kuitenkin hän oli... kaunis. Androgyynisen kaunis mies. Jessica kiinnitti eritoten huomiota hänen hyväkuntoisiin, luonnottoman paksuihin ja pitkiin kynsiin. Hänen silmiään Jessica ei nähnyt. Ne olivat tyylikkäiden aurinkolasien piilossa. Hänen äänensä ei sopinut ulkonäköönsä joka oli lähes feminiininen. Melkein.
Mies purskahti nauruun. Jessica pisti merkille lumenvalkoiset hampaat. Olikohan mies homo? "Et kai niin pahasti järkyttynyt että menetit järkesi? Siinä tapauksessa olen pahoillani."
"Voi olla. Tai olen vain järkyttynyt, järki sentään tuntuu vielä juoksevan. Voitko nyt kertoa miksi olet asunnossani."
"Se on sattumaa. Tai kohtaloa. Kumpaan nyt uskotkaan. Kävelit myöhään kadulla yksin ja se on rohkeaa tällä seudulla. Ajattelin että olet kyllästynyt elämääsi" sanoi mies häikäilemättömän tyynenä.
"Murhaatko ihmisiä harrastuksenasi? Kun siltä tuo nyt kuulostaa." Jessica syytti punaviiniä rohkeudestaan puhua näinkin rauhallisena tilanteessa.
"Murhaanko? Jos haluat suoran vastauksen niin kyllä, se taitaa olla niin. Mutta jos olet tosissaan utelias niin voin toki kertoakin miksi niin teen."
"Minulla ei taida olla vaihtoehtoa. Taidat tehdä minulle niin jokatapauksessa."
"Niin hullulta kuin se kuulostaakin niin halusin oikeastaan seuraa. Haluan tutustua sinuun. Haluan tietää valitsenko oikein" mies sanoi pieni hymynkare huulillaan.
"Saisinko kuulla ensin nimesi, olisi sekin alku?" Jessicaa kiehtoi tämä mies.
"Kutsu minua nimellä Rebus" hän hymyili jo selvästi ja lähestyi Jessicaa. "No, minä olen Jes..."
"Minä tiedän, Jessica. Mutta saanko kutsua sinua Adelaksi?" Rebus sanoi vetäen Jessican vierelleen. "Sehän on toinen nimeni! Ja mistä...?"
"Kylpiessäsi näin kyllä jo sinulle osoitetuista kirjeistä nimesi. Ei mitään ihmeteltävää."
"Ah, niinpä tietysti."
Rebus antoi kätensä kuljeskella hitaasti Jessican kaulan alueella ja sai hänet täysin rentoutuneeksi. "Mutta tiedän sinusta enemmän kuin kukaan muu. Näen kuinka kyllästynyt olet elämääsi. Olet osa sitä ihmismassaa jotka hyväksyvät kohtalonsa. Olla siis osa sitä. Elämä ilman vastoinkäymisiä ja haastetta. Onko se onnellista? Jessica, sinä tiedät" Rebus siirsi kättään jo alemmaksi, solisluun päältä raottamaan kylpytakkia ja hyväili aluetta läheltä rintoja. Jessica tunsi sisällään jotain kuohahtavan. Hän alkoi kiihottua jo kun Rebus painoi kätensä hänen suulleen ja nyt hän tunsi enemmän kuin koskaan... tunteita. Pieni liekki hänen sisällään kasvoi. Hän halusi Rebusta. Palavasti. "En tiedä... ei ole, en ole onnellinen. Mutta, miten voit puhua tuollaista kun..."
"Jessica, sinä et tiedä minusta mitään. Olisi siis oikeudenmukaista jos kerron sinulle itsestäni. Olen hämmentänyt sinua jo tarpeeksi ja olet lupaava tapaus."
Rebus nosti Jessican seisomaan ja piti käsiään tämän lanteilla. Hän otti viimein lasinsa päästään ja Jessica näki ihmeellisimmät silmät mitä oli eläessään nähnyt. Ne olivat vaaleansiniset. Niin vaaleat että ne näyttivät liikkuvalta jäältä. Ja silti katse näytti tyhjältä. Pupillit näyttivät imevän jatkuvasti iiriksen väriä ja niihin olisi voinut kirjaimellisesti hukkua. Rebus heilautti kättään ja kaikki valot, kynttilää lukuunottamatta, sammuivat asunnosta. "Sähkökatkos varmaankin" Jessica aloitti mutta lopetti kun huomasi stereoiden silti toimivan. "Mitä vit..."
"Jessica. Luulin sinun jo ymmärtäneen etten ole aivan normaali ihminen. Selitän sinulle kaiken, mutta ensin sinun täytyy hyväksyä se tosiasia, etten voi antaa sinun jatkaa elämääsi niinkuin ennen. Tai et saa elää ollenkaan." Rebus sanoi ja Jessica huomasi niiden kiiltävän. Hän tunsi syvempää luottamusta kuin koskaan kehenkään ja olisi ollut valmis luottamaan hänen sokeasti. Mutta heräsi epäilys. "Hypnotisoitko minut?"
"Jos olisin hypnotisoinut sinut, et kysyisi sitä, sillä olisit siitä varma." Jessica tunsi itsensä typeräksi. "Olen katsonut liikaa piirrettyjä..."
Rebus hymyili mutta muuttui jälleen vakavaksi. "Haluatko elää?"
Ja Jessica ymmärsi viimein. Hän itki elämänsä viimeisen kyyneleen. "Kyllä."

Rebus suuteli Jessican kaulaa. Jessica tiesi mitä hän tulisi tekemään eikä hätkähtänyt kun tunsi kipua kaulallaan. Hän alkoi voida pahoin ja sitten hän tunsi kovaa huimausta. Hän tunsi pientä puutumista jo, eikä hallinnut enään lihaksiaan. Rebus kannatteli häntä ja Jessica tunsi halua pidellä kiinni hänestä mutta hän ei heikentyessään pystynyt hengittämään enää edes syvään. Kun hän hengitti enää heikosti, silmät suljettuina hän kuuli sen äänen mitä hän rakasti tuona hetkenä paljon. "Sinä olet kuolemaisillasi. Voit vielä valita haluatko ikuisen levon. Liikuta sormiasi jos haluat elää."
Jessica yritti painaa kätensä nyrkkiin ja toivoi sen riittävän merkiksi. "Selvä. Kuulet minusta vielä".

"Hänellä oli kaikki hyvin, miksi hän sellaista tekisi?"
"Ehkä se viimeisin poikaystävä, John, oli liikaa."
"Siitähän on yli puoli vuotta! Ja Jessica hänet jätti, ei lainkaan hänen tyyppiään..."
Jessica raotti silmänluomiaan ja tunsi letkut. Hänet olis kytketty LETKUIHIN. Jessica rääkäisi ja huomasi olevansa sairaalassa, hänen äitinsä, isänsä ja ystävättärensä oli huoneessa. He pelästyivät toden teolla ja äiti kiljaisi vastaukseksi. "Olisi sitä voinut hiljaisemminkin ilmaista itseään..." isä mutisi, mutta äiti aloitti hysteerisenä duettonsa Jessican Beth-ystävän kanssa. "Me olimme kamalan huolissamme..." "Miksi sinä teit sen?"
"Luulimme jo että kuolit!"
"Anteeksi, mutta mitä on tapahtunut?"
"Lapsi-parka ei muista enää, mitä me teimme väärin..." äiti itki.
"Sinut löydettiin olohuoneestasi. Olit yrittänyt tappaa itsesi ja viilsit ranteesi. Olit kuolla verenhukkaan" Beth selitti ilmeettömänä.
Jessica oli mykistynyt. Miten hän oli ajautunut tähän ja oliko hän nähnyt vain ihanaa unta? Mutta vastauksen jälkimmäiseen hän sai heti. Hän näki ilman silmänlaseja todella tarkasti.
"Milloin pääsen pois?" Jessica kysyi hämmentyneenä ja yritti koota ajatuksiaan.
"Tuota..." äiti ja isä katsoivat toisiaan.
"Olet tällä osastolla siihen asti kunnes voit selvästi paremmin ja sinut siirretään tarkkailuun."
"Tarkkailuun minne?"
"Psy-psykiatriselle osastolle! Hullujen huoneelle!" äiti vollotti äänekkäästi. "Minun lapseni ei ole mikään hullu..."
Jessica järkyttyi. Rebus oli pettänyt hänet. Tämäkö muka oli elämää?

Muutaman päivän päästä heräämisestään Jessica siirtyi osastolta toiselle mutta totesi myös äidin olleen turhan dramaattinen. Tarkkailujakso olisi vain viikon. Hän huomasi inhoavansa paikkaa heti sinne päästyään. Ovi sulkeutui hänen takanaan ja hän tunsi itsensä ansaan jääneeksi eläimeksi. Hän huomasi silmiensä myös alkaneen arastaa auringonvaloa, mutta omassa huoneessaan hän piti verhot aina kiinni joten se ei häntä haitannut muuten kuin yhteisissä tiloissa. Hän tunsi itsensä heti selväpäisimmäksi potilaaksi osastolla ja kieltäytyi lääkkeistä heti alkuun. Vaikeinta oli selittää miksi hän oli yrittänyt itsemurhaa. Ja vaikka hän olisi tietänyt Rebusista kaiken, hän ei olisi kertonut mitään hänestä. Viimeiseksi olisi syytänyt häntä murhayrityksestä. Jessica tunsi kuolevansa kokoajan. Vielä hän oli tarpeeksi elossa ilman että lääkärit olisivat erityisemmin kiinnostuneet. Hän keksi tarinan siitä mikä olisi saanut hänet impulsiiviseksi yritykselle ja välttyi siten lääkärien ja sairaanhoitajien kyselyiltä. Hän katsoi televisiota iltaisin muiden potilaiden kanssa, vältti syömistä kun hoitajien silmät välttivät ja nukkui pitkälti iltapäivään asti. Hän löysi osastolta kirjoja ja lainasikin huoneeseensa kirjan päntättäväksi. "Elävä kuollut, eli Nosferatu..." Jessica oli kauan sitten nähnyt elokuvan vampyyreista. Ennen kuin Rebus puri häntä, hän tiesi mikä tämä oli. Elokuva oli tarina Bram Stokerin Draculasta, joka oli sitten hänen ainoa "tiedonlähteensä" ollut tähän asti. Ainoa selitys. Kirjasta hän sai vähän informaatiota, mutta hän tarvitsi Rebusta.
"Vampyyrit ovat demoneita jotka saavat elinvoimansa verestä, palavat auringossa ja pystyvät muuttamaan muotoaan lepakoksi, sudeksi tai sumuksi. Aamun sarastaessa nosferatu rientää lepoon arkkuunsa, missä se on haudattu, sillä muuten se ei saa lepoa ja kuolee aamun auringossa. Vampyyrin tunnistaa valkeasta ihostaan ja verestävistä huulistaan, terävistä hampaista ja suipoista korvista, eikä hänen peilikuvansa heijastu peilistä".
Jessica vilkaisi peiliin ja ei huomannut muuta muutosta kuin pienen kalpeuden. Hölmöä, hän ajatteli. Miksi kirjoittaa kirjaa aiheesta mistä ei selvästikään tiedä ja ilman todisteita?

Jessica poltti savukkeita enemmän kuin normaalisti ollessaan sairaalassa. Hän odotti ja laski päiviä jolloin pääsisi pois. Antaen savukkeen roikkua huuliensa varassa, katsoen ikkunasta tyhjä katse silmissään, hän ei noteerannut tupakkahuoneeseen tulevaa potilasta joka istui häntä vastapäätä. Potilas, kuutisenkymmenen vuotias nainen, harjaamattomine kiharaineen hiuksineen, sairaalan kukikas kylpytakin mallinen vaate päällään hän käyttäytyi aivan normaalisti kunnes hän nosti katseensa pöydästä Jessican silmiin.
"Paholainen!" hän huusi osoittaen Jessicaa käsimerkillä. Jessica kohotti katseensa ja tuijotti hullua ilmeettömänä. Nainen seisoi hetken paikoillaan ja käännähti sitten äkisti kannoillaan juosten pois huoneesta. Sytytetty savuke oli tippunut ajat sitten lattialle ja Jessica nosti sen tuhkakuppiin.
"Eräs potilas täällä sai hermoromahduksen tänään ollessaan kanssasi tupakkahuoneessa" kertoi sairaanhoitaja keskustellessaan Jessican kanssa huoneessaan. "Mitä tapahtui?"
"Ei tapahtunut mitään. Paitsi että hän sanoi minua paholaiseksi."
"Niin hän sanoi meillekin. Voi olla huoleti. Hän on täällä hoidossa siinä missä kuka tahansa muukin ja parempi että keskitytään nyt sinun hoitoosi. Onko jotain mistä haluaisit keskustella?"
"Ei ole."
"Selvä, tule nykimään hihasta kun ja jos tulee jotain mieleen."

Jessica katsoi peilikuvaansa. Hänen silmänsä olivat tosiaan muuttuneet. Ennen ruskeat silmät näyttivät nyt
vaalenneen ruskean ja vihreän välimaastoon. Herättyään sairaalasta hän huomasi hiuksiensa pysyneen vastapestyn
näköisinä mutta myös saaneen punaisen sävyn. Hän ei värjännyt hiuksiaan tyytyväisenä omaan luonnolliseen ruskeaan hiusväriinsä...

Olisiko absurdia edes ajatellakaan Rebuksen värjänneen hänen hiuksensa, saadakseen jotain sairasta mielihyvää? Hän siirsi kuitenkin asian mielestään ja alkoi suunnitella elämäänsä tästä eteenpäin. Selityksiä, loputtomia selityksiä ystäville, sukulaisille ja pomolleen. Hermoromahdus lienee hyvä selitys.

"Saanko tulla sisään?" kuului koputuksen jälkeen oven takaa. Hänen omahoitajansa halusi näemmä keskustella jälleen. "Ovi on auki, kuten aina" Jessica vastasi kalseasti. Hoitajat pitivät potilaita epäluotettavina, mikä ei sinänsä ollut yllättävää. Suurella osalla potilaista oli vakavia psyykkisiä ongelmia. "Olemme keskustelleet hoitoryhmän kanssa jatkohoidostasi ja mielestämme, kun pakkohoito loppuu, on parempi että olisit täällä vielä jonkin aikaa vapaaehtoisesti."
"Minäkö olisin täällä vapaaehtoisesti, ilman että hyötyisin tästä mitään? No way dude. Olisitko täällä itse vapaaehtoisesti, jos sinulle ei maksettaisi?"
"Me nyt vain olemme ilmaisseet mielipiteemme ja ajattelemme parastasi, pakko sinun ei tietenkään ole täällä olla."
"Enkä aio ollakaan."
"Selvä, itsehän päätät itsestäsi, olet aikuinen ihminen. Haluaisin tiedustella nyt viimeaikaisista tapahtumista..."

Ja niin kului taas tunti kun Jessica kuunteli ja vastaili hoitajan kysymyksiin vastahakoisesti. Lopuksi Jessica sai selville että häntä pidetään saatananpalvojana.

"...Tämä viiltely, muiden potilaiden reaktiot ja äitisi ihmetteli äkillistäsi halua värjätä hiukset punaisiksi, mikä saattaa olla muotia jossakin saatananpalvojien keskuudessa, herättää vain pientä kummastusta. Mutta olit tai et, niin toivomme ettei tämä toistuisi koska haluamme vain..."
"...Parastani" jatkoi Jessica.
"Mutta jos tämä on nyt tällä selvä niin menen tekemään raporttia ja toivotan sinulle hyvää yötä Jessica" hoitaja sanoi.
"Öitä" Jessica vastasi jälleen mahdollisimman lyhyesti.

Osastojakson päädyttyä Jessica lähti aamulla varhain ja laittoi päähänsä aurinkolasit nousevan auringon varalta. Tuntui hyvältä päästä taas raikkaaseen ulkoilmaan. Hän hengitti syvään, nuuski puhdasta ilmaa ja laittoi tupakan huulilleen ja sytytti sen. "Hyvästi puhdas ilma" hän ajatteli mielessään. Hän talloi kenkiensä korolla muurahaisia odotellessaan linja-autoa ja viimein hän näki sen horisontissa. Jessica tumppasi tupakan ja nousi linja-autoon ja näkikin sen olevan täynnä, niinpä hän tyytyi seisomapaikkaan. Seistessään hän toivoi erityistä miestä tänään vieraakseen ja havahtui tajuttuaan tuijottaneensa viiden minuutin ajan itseään vanhemman miehen kaulaa kaulaa. Hän kääntyi poispäin ja huomasi tunnistavansa kasvot itsestään metrin etäisyydellä.
"Hei! Sinä olit se tyttö sieltä klubilta, Jessica, eikö niin?" mies huikkasi tunnistettuaan hänet ensin.
"Kyllä taisin olla, en ole unohtanut" Jessica hymyili. Onneksi tämä mies oli epätietoinen viimeaikojen tapahtumista.
"Nimesi oli... Ronald?"
"Ron, pyydän jälleen kutsumaan minua Roniksi" mies naurahti. "Mistä olet tulossa, jos saan luvan kysyä?"
"Saat, tuota, olen tulossa äidin luota" Jessica sanoi ensimmäisen asian joka mieleen juolahti.
"Vai äidin luota..."
Keskustelu jatkui samaan tapaan, kunnes Jessica huomasi bussin lähestyvän kotiaan ja hän jäisi seuraavalla pysäkillä.
"Kuule, oli mukavaa keskustella kanssasi jälleen, mutta jään seuraavalla pysäkillä."
"Selvä, tuota, jos et pahastu... Saanko puhelinnumerosi? Vai luotanko vain huonoon... siis HYVÄÄN tuuriini, jotta törmäisin sinuun taas jossain?" Ron vitsaili.
Jessica mietti ja hetken mielijohteesta hän kaivoi laukustaan matkapuhelimensa. Hän unohti käynnistää puhelimensa, joka oli sairaalassa pidetty arvotavaroissa. Hän huomasikin kymmenen puhelua ja viisi tekstiviestiä tulleen. Niistä välittämättä hän tokaisi: "Sinä ensin."

Kävellessään kotia päin, hän katsoi nopeasti tekstiviestit ja huomasi pomonsa soittaneen kolme kertaa. Hän synkistyi aavistuksen muistaessaan tilanteensa. Päästyään kotiinsa, hän levitti mainosten, lehtien ja postin kasaa, joka oli kertynyt hänen poissa ollessaan. Hän huomasi lattialla pieniä, kuivuneita pisaroita verta. Pieni tuulahdus hänen kasvoillaan. Kuiskaus hänen korvaansa "Toitko tuliaisia?"
Jessica ei pelästynyt. Hän ei olisi ennen huomannut, mutta nyt hän näki vilauksen siitä kun Rebus (juoksi? liisi? lensi?) siirtyi hänen taakseen. Hän oli hetken aikaa tyytyväinen mutta hän kiukustui Rebuksen lausahduksesta. "Miten uskallat?! En tiedä mitä teit, mutta vietin elämäni kamalimman viikon vain koska sinä munasit kaiken! Ja vielä kehtaat kysyä tuliaisia!"
"Eikö sairaalassa ole veripusseja saatavilla? Hmh, ennenaikaan asiat olivat niin paljon helpompia."
"Öö..." Jessica oli epäuskoinen, Rebus ei ottanut häntä vakavasti. "KUUNTELITKO LAINKAAN MITÄ SANOIN?"
"En kokonaan. Mutta tulin nyt viimeistelemään kaiken. Olen sinulle selityksen velkaa." Rebus sanoi tyynenä.
"Kun join veresi, kärsit miltei verenhukasta, mutta vain sen verran että olit pelastettavissa. Ja jos olisinkin juonut enemmänkin, olisit silti selvinnyt. Se aine, mikä välittyy vereesi juodessani, en tiedä mitä se on, miksi sitä välittyy, mutta se muuttaa sinua hiukan. Olet huomannut varmasti sen itsekin. Se aine parantelee DNA:tasi ja toisaalta myös heikentää joitain ominaisuuksia. Esimerkiksi, ottaisin mieluusti aurinkokylpyjä, jos ei olisi se riski että sytyn välittömästi palamaan auringonsäteiden osuessa minuun. Nyt sinua vain särkee silmiin ja paljas ihosi on herkempi auringolle, mutta muuten voit vielä nauttia päivistä. Paitsi jos olet vielä samaa mieltä kuin aiemmin..." Rebus piti tauon.

"... Se miksi koettelin sinua, johtui siitä, että testasin luotettavuuttasi. Ja sait itsekin miettimisaikaa. Onneksesi olen todennut, että osaat pitää suusi kiinni oikeaan aikaan, eikä minun tarvitse tappaa sinua kokonaan."