Aina haaveilija

Runoilija Samperi

mies
Julkaistu:
5
Liittynyt: 17.3.2012

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

I like rain. I adore downpour. But I haven't found such a storm that would hold me still and leave me in awe.
 

Herääminen. Hämärtynyt näkökenttä alkaa kirkastua ja terävöityä samaan aikaan kuin vatsani alkaa säteillä lamaannuttavaa kipua. Särky leviää ympäri kehoa ja keuhkoihin kertynyt veri saa minut yskimään. "Sen siitä saa kun tervaa keuhkonsa liiankin huolellisesti", ajattelen ääneen. Yritän epätoivoisesti kääntyä selälleni, mutta raajani kramppaavat kivusta. Hyvällä tuurilla joku lenkkeilijä poikkeaa hieman tutulta juoksureitiltään ja löytää minut tässä kunnossa, soittaen ambulanssin paikalle. "On se helvetti jos ei ihminen saa edes itseään hengiltä niin halutessaan".

Rakastuminen. Näin hänet ensimmäistä kertaa koulun käytävällä matematiikan luokan edessä ennen tunnin alkua. Ajatukseni pysähtyivät, enkä nähnyt muuta maailmaa häneltä. Tuntui kuin joku olisi ampunu isokalibeerisella aseella minua rintaan, saaden sydämeni jättämään muutaman lyönnin väliin. Hänessä kaikki oli kaunista, puoleensa vetävää. Ja hammasraudat. En saanut katsettani irti hänen hammasraudoistaan, jotka loistivat helminauhana aina kun hän hymyili. Ne olivat kuin särö hiotussa timantissa ja ne saivat hänet näyttämään enemmän ihmiseltä kuin satuolennolta. Valitettavasti sama todellisuudentuntu herätti minut luokkaoven avautuessa ja oppilaiden lipuessa hiljaa luokkaan.

Kipu. Veri saa minut jälleen yskimään, tällä kertaa kovempaa kuin viimeksi. Huutaisin tuskasta, jos nopeilta ja kouristuksenomaisilta hengenvedoiltani suinkin ehtisin. Yritän vielä kääntyä selälleni ja juuri kun luulen selkärankani katkeavan, rojahdan kyljelleni kiroten samalla paholaisen maasta taivaaseen. Siitä onnistun viimein kääntymään selälleni. Metsä pyörii ympärilläni. Korjaan, minun silmäni saavat metsän pyörimään ympärilläni. Näkökenttä alkaa jälleen sumeta.

Haaveet. Minut on tunnettu haaveilijana jo lapsesta asti. Viikkoon en saanut unta öisin hänen valloittaessa ajatukseni, jopa vastoin omaa tahtoani. Tosin en muista kertaakaan jolloin en olisi sitä halunnut. Päivisin minut saatettiin yllättää ottamassa tiiliseinän tai laatoitetun lattian kanssa tuijotuskilpailuja What a day for a daydream:n soidessa soittimessani. Sinä viikkona onnistuin ainoan kerran elämässäni polttamaan sormeni filtterin kärytessä tupakasta, josta en ollut ottanut kuin yhdet henkoset ja nekin tupakkaa sytyttäessä. Viattomia ja vähemmän viattomia haaveita, toiveita ja kuviteltuja kohtaamisia. Hän oli jokaisessa niistä.

Tupakka. Minun täytyy saada tupakkaa. Kuolemaantuomituille tarjotaan aina yksi toivomus ja nyt en toivo mitään muuta niin paljon kuin tupakkaa. Vaikka olenkin aina ollut haaveilija, tällaisella hetkellä sisälläni herää kovaääninen realisti. Käytännössä katsoen on mahdotonta että edes yksi tupakka olisi säilynyt pudotuksesta, joka hyvää aikaa vie minulta hengen. Ainakin toivon niin. "Sade, se tästä vielä puuttuikin." Pisaroita putosi kasvoilleni. Sade tuntui kuitenkin hyvältä veden viilentäessä kuumottavaa kehoani. Se tuntui kuin salvalta, joka pesee samalla pois pahan olon minusta. Kuin kuolevan viimeinen voitelu.

Todellisuus. Siihen asti olin tyytynyt vain haaveilemaan ihastuksistani. Mielestäni haaveiltu rakkaus on mielekkäämpää kuin torjutuksi tuleminen todellisuudessa. Olin parin vuoden aikana oppinut tuntemaan hänet jo melko hyvin ja ystävyyssuhteemme oli ehtinyt syventyä tuona aikana. Viikkoja haudoin ajatusta päässäni, että vihdoin uskaltaisin kertoa hänelle mitä oikeasti tunnen. Jokainen päivä oli juuri se päivä jolloin kertoisin sen hänelle, aina siihen päivään asti kunnes tapahtui se kaikista todellisin, todennäköisin ja kuitenkin ymmärryskykyni ulkopuolella oleva asia. Näin hänet suutelemassa jotakuta muuta. Jäätävä aataminomena painoi kurkkuani ja yritti tukehduttaa minut nojatessani täristen seinään ja puristaessa kättäni nyrkkiin rintaani vasten. Jalkani pettivät samaa vauhtia kun kyynel valui poskeani pitkin. Yhtä raskaasti kuin ensimmäinen kyynel, painuin minäkin keskikesän routaisen tuntuista asfalttia vasten. Maa allani oli, karua, tunteetonta ja kovaa. Todelliselta.

Toive. Kaivan puolihuolimattomasti taskujani etsimättä mitään. Jatkan kohteetonta etsintääni tiedostaen vain sen, että tiedän mitä etsin vasta kun löydän sen. Soitin, jonka näyttö on haljennut. Sytytin. Tupakka-aski. Tupakanpuruja katkenneista tupakoista. Yksi täysin ehjä tupakka. Tätäkö todella etsin? "Sinähän esitit viimeisen toiveen, muistatko?" Tosiaan. Asetan vaistomaisesti kuulokkeet korvilleni ja painan virtapainiketta. Pienen kohinan jälkeen kuulen yllätyksekseni vaimean kitaran soivan taustalla ja sanat "What a day for a daydream" kaikuvan korvissani. Niin, mikä ettei. Vaivun haaveisiin tajuntani rajoilla polttaen samalla viimeistä toivettani. Kaikki on hyvin.

Itseinho. Menetin ajantajuni lämpimän hehkun muuttuessa verta jäätäväksi tyhjyydeksi. Olin päätynyt kotiini tiedostamattani. Riisuin vaatteeni ja siirryin suihkun puolelle. Minun oli pestävä hänet pois iholtani. Ei, ihoni alta. Veden valuessa kylmää ruumistani pitkin, hankasin. Minä hankasin. Minä hankasin. Minä raavin. "Minä vuodan." Vesi olisi kirvellyt haavojani jos olisin erottanut sen kyynelieni joukosta, jotka valuivat katseettomista silmistä. Puin päälleni vaitonaisesti, astuin ulos ovesta ja viimeiseksi muistuvakseni jäi, kun nojauduin maisemaan kätteni ollessa turrat kiipeämisestä. Ilma virtasi lävitseni ja maisema kiisi ohitseni sulautuen vihreäksi massaksi ja lopulta mustaksi.

Ilmoitus. Paikalle osunut lenkkeilijä tekee pelästyneenä ilmoituksen hätäkeskukseen ruumiista korkean radiomaston lähellä. Puolisen tuntia myöhemmin paikalle kaasuttaa poliisiauto eleettömällä ja vaisulla tavalla. Ei sireenejä, eikä kaaressa lentävien pikkukivien ropinaa auton jarruttaessa. Autosta astuu ulos naispoliisi jonka kaikenkokeneilta kasvoilta paistaa vain virkaansa hoitavan työntekijän ilme. Hän siirtyy parinsa kanssa lähemmäs ruumista ja molemmat toteavat jo kauempaa sen olleen itsemurha. Ei siis mitään uutta siihen asti. Toinen poliisiseista kävelee takaisin autolle tekemään ilmoituksen radiolla, naispoliisin siirtyessä ruumiin luo tutkiakseen sitä. Hän kirjaa asioita mieleensä huuliaan äänettömästi liikutellen, asioita jotka hän myöhemmin kirjoittaisi raporttiinsa. "Kädessä loppuun palanut tupakka, rinnalla soitin joka näyttäisi yhä soittavan kappaletta... What a day for a daydream jos tarkkoja ollaan ja... ruumis, tarkoitan uhri... hymyilee?", hän toteaa vaisusti ääneen. Viimeistä toteamustaan hän ei kuitenkaan koskaan lisännyt raporttiinsa.

Selite: 
Lukion aikainen kirjoitelma muutaman vuoden takaa. Ajattelin lisätä sen tänne.
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot