Pala minua oli yksin, liian pitkään. Kuljin surun piikittämällä polulla, itkin ja huusin toivoa paremmasta, rakkautta, sinut pois mielestäni ja muistoistani.
Turhaanko kaikki, ei.
Olen kulkenut tuon polun, nyt astelen sammaleella, niittypelloilla, heinikoissa, sydämmessäsi. Elämä kirpaisee, mutta kun sitä vähiten odottaa, se palkitsee.
Kiitos, rakkaani.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi