Lainatunteita

Niin,
minä olen se,
joka itkee elokuvan onnellisimmassa kohtauksessa
- toki myös surullisimmassa,
mutta eihän suru silloin ole itse koettua

(ja itse en niin lainasurusta perusta)

Mutta onnellisuus,
ah,
kukapa ei itkisi onnesta,
vieläpä jonkun toisen onnesta
- tai yksinkertaisesti siitä,
ettei itselle käy samoin

(Niinpä, onhan ilonikin vain heijastus,
suruni muiden ilon varjoa)

-

Vaan istuisithan silti kanssani
aamukasteisella nurmikolla
kuunnellen kaupunkia,
joka ei koskaan
herää?