Katson kauas järven taa
siellä tutun hahmon nään.
Hän katsoo minua ja huokaisee, on tullut hänen aikansa lähteä.
Hän häviää usvaan ja laukaus kuuluu.
Hän ei enää jaksanut elämää.
Kerran hän sanoi mä rakastan sua, mut ei se sit oikeesti ymmärtäny mua.
Mun oli pahaolla,sen oli paha olla.
Hän ei kestänyt paineita,antoi itsensä mennä,
poika meni, minä jäin, tää meni ihan väärinpäin.
Olisit antanut mun vain mennä,
ei munkaan siivet enää kauas lennä.
Olisin sulle voinut vaikka kuun taivaalta antaa,
mut nyt yksin katson vain taivaanrantaa.
Niin paljon mä sinusta välitin,
ja nyt sen vasta kunnolla käsitin.
Olit jo mennyt, et takaisin tullut,
olin yksin ja palelin.
Kaipasin sun syliäsi.
Itkin..
Viilsin
Viilsin
ja viilsin.
Tuska lähti ja musta tuli taivaalle uusi tähti.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Koskettava ja surumielinen runo, mutta kaikesta huolimatta kaunis. Kaipuu on kaunis, vain aika tuskaa voi lievittää.
Pelottovaa mutta kaunista. Toivottavasti et oikeasti tee itsellesi noin, viiltele. Löysin eilen illalla itseni itkemästä veitsi kädestä, toivoen että kuolisi pois. Ja nyt nuo ajatukset pelottaa.
Hieno runo siitä kun joku jättää, kun voimat loppuu. Aina ei tarvitse jaksaa.