Viina turrutti aistini saaden minut näkemään kasvot, joissa vihreät silmät katsoivat minua surumielisinä. Päässäni alkoi soida sävelmä, tuoden onnelliset muistot mieleeni. Pudistin päätäni ja otin siemaisun viskistä. Ei, en saanut miettiä niitä. Oli parempi unohtaa.
Mutta kuitenkin magneetin lailla ajatukseni kiinnittyivät niihin kasvoihin. Se oli vastaus kysymykseen, jonka halusin piilottaa itseltäni. En saanut ikävöidä. Maksoin jo kovaa hintaa kaikesta.
Olin sitonut itseni niihin kasvoihin ja muistoihin, en halunnut unohtaa. Vuosien varrella kaikki haalistuivat. Nyt tieto että olin vain askeleen päässä unohduksessa, toi rauhan.
Minulla ei vain ollut uskallusta myöntää, että olin ihminen, joka väärien päätösten takia oli menettänyt jotakin kallisarvoista.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Vahva ja samalla melankolinen. Täynnä elämän makua. Tykkään!