Nimetön

"Miksiköhän toi tyttö ei puhu kellekkään?" Olet varmasti kysynyt joskus jotain vastaavaa joskus. Minä annan sinulle nyt vastauksen.

Aloitetaanpa vaikka eräästä sateisesta päivästä. Tapasin kerran erään yksinäisen tytön. Tyttö oli aina hiljaa eikä puhunut muille. Ihan kuin hän murehtisi maailmanloppua koko ajan. Kerran sitten tytöltä tippui joku kirjanen. Nostin sen, ja huhuilin tyttöä, mutta hän oli mennyt jo. Laitoin kirjan laukkuun, ja päätin antaa sen huomenna tytölle.

Illalla sitten, kun olin menossa nukkumaan, muistin kirjan. Avasin laukun, ja siellähän se oli. Samassa paikassa mihin sen jätin. Kannessa luki haaleasti "Päiväkirja". Laitoin sen takaisin laukkuun. Yöllä heräsin ukkoseen, sade oli yltynyt. Pyöriskelin sängyssä ja mietin päiväkirjaa. Nappasin kirjan laukusta, sytytin yövalon ja avasin sen. Sivut olivat sileät, ja paksu kirja oli yli puoli väliin asti kirjoitettu. Syvennyin tekstiin jo ennen kuin ehdin potea syyllisyyttä.

Eräs tekstin pätkä jäi siitä yöstä erityisesti mieleeni. Se meni jotenkin näin: