Metsän otukset.

Keijukaismenninkäin, tuo metsän ihanin otus. Yksinäisenä allapäin tallustaa, kotiinsa ison kuusen alle. Siellä hän pitää pikkuista somaa koloaan. Itkuisena hän siellä kyllä vain nyhjöttää. Toivoisi onnea ja kavereita, tai ihan mitä vaan. Aina vaan surullisena itkeskeli puun alla. Kylmissään paleli. Eikä kukaan ollut lämmittelemässä tyttöä. Vaikka tyttö oli metsän kaunein olento. Pikkuiset varpaat jäässä, no eipä se keijua paljon liikuttanut, mielikin oli kai jo jäätynyt, kun ei tuntenut mitään kipua, itkua vain tuli.

Mutta yhtäkkiä eräänä päivänä kaikki kääntyi, Pieni peikkopoikanen tuli keijun luokse. Hän halasi keijua pitkään, kun näki, että tyttö on vain itkenyt, pyyhki tytön silmät ja antoi pitkän suudelman. Keijutyttö oli hämmästynyt, ajatteli.. että mistä ihmeestä tuollainen peikko tähän ilmestyi, joka hänestä niin välittää että halaa, ja sitten ihanasti suudelman antaa. Peikko vastaa, että tuolta metsästähän minä tulin, näin sinut kerran itkuisena, tuolla metsässä, joten päätin että minä haluan piristää sinua. Pidän sinusta. <3 En ole muuta ajattelutkaan viime aikoina kuin vain sinua. Keiju hymyili taas. Ja peikosta ja keijusta tuli pari. Yhdessä he olivat kokonaiset otukset.