Ikävöin tänään, tiistaina niitä hetkiä kanssasi.
Hengittävää, vihreää huonekasviasikin, jopa, vaikka sitä vierastinkin.
Päälläsi makoilu, hiljaa, sanattomana
Rentoutuen
Korvallani kuuntelin hiljaista sydämesi rytmiä
Ihosi oli marmorin kuulas, valkea
pidit viattomia silmiäsi kiinni, myönsit että olit joskus tehnyt pahaa
Minä vain kuuntelin ja tunsin jokaikisen hengenvetosi,
miten vatsasi meni kuopalle
Pystynkö enää koskaan tuntemaan hengitystäsi?
Tarraan kynsilläni neuleeseesi, se oli tunkkaisen vihreä ja ohut
Diesel
Tuoksuit laittoman hyvältä
Otit vyösi pois, sillä se painoi omaa lantioitani
Et avannut silmiäsi sen hetkemme aikana,
pidit minusta vain tiukasti kiinni
Kätesi olit kietonut kyljilleni, lukiten omat sormesi sitten yhteen, olimme sulamassa toisiimme
Huulesi olivat haaleat ja leukasi pienesti yläviistossa, näytit täydelliseltä.
Painoin pääni mustiin hiuksiisi, vaiti, näykit siten korvalheteäni, että punastuin
Kuiskasit minulle jotain ja puristit minut tiukemmin itseäsi vasten. Silloin kuuluin sinulle ja sinä olit omani.
Olen katkera, kun en kuullut sanojasi, nyt en kuule edes hiljaista kuiskausta sinulta. Vain hengityskoneen syövyttävä ääni peitti kaikuvan huoneen, sairaalassa.
Kun oma kehosi inhosi sinua, kääntyi vastaan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tämä veti melkoisen sanattomaksi. Kuinka kuvailit jokaista hetkeä ja jokaista tunnetta, jotka merkitsevät paljon. Minun sanani eivät riitä siihen, mitä tämä runo vaatisi, mutta vakuutan tämän olevan upea. Aivan todella upea. Joka ainakin minulla saa tunteet pintaan ja kysymään mielessäni että miksi ja minkä ihmeen takia ne omat rakkaamme otetaan meiltä pois. Viedään väkisin ja me emme voi muuta, kuin katsoa ja toivoa. Tämä teksti saa minut toivomaan sinunkin puolestasi sitä kaikkein parasta.