Painajainen vs. Unelma

Istun nurkassa. Tärisen. Minua pelottaa. Näytät niin suurelta, niin voimakkaalta. Tunnen oloni pieneksi ja heikoksi. Paiskaat lautasen seinään takanani. Sirpaleita osuu niskaani, ne repivät haavoja ihooni. Huudat. Raivoat, enkä kuule sanoja. En tiedä mistä puhut, en ymmärrä sinua. Olet vihainen, olet raivoissasi. Silmistäsi on kadonnut se lämpö, mikä rauhoitti minua. Se lämpö, mikä syttyi silmiisi kun minä synnyin. Ja nyt se on kadonnut. Olenko minä kuollut? Heität äidin keräämän astiaston astioita yksi toisensa perään. Kuulen niiden särkyvän, sirpaleiden putoavan lattialle. Osa tippuu päälleni, en välitä. Annan sinun raivota, päästää vihan ulos.
Olet pettynyt minuun, olet väsynyt katsomaan minun epäonnistuvan elämässäni. Et odota minulta enää mitään. Mutta silti tiedän, tiedän että syvällä sisälläsi sykkii lämmin sydän. Sydän joka välittää, sydän joka rakastaa. Vielä joskus rakastat minua.
Istun nurkassa. Tärisen. Minua pelottaa. Silmäsi kiiltää, olet vihaisempi kuin koskaan. Silloin he tulevat, paiskaavat oven auki. He ottavat kiinni ranteistasi, laittavat käsiraudat ja raahaavat sinut ulos. Nuori nainen tulee luokseni, ottaa minut syliinsä ja kantaa ulos. Hän puhuu minulle rauhoittavasti, en tunnista sanoja. Olen liian sekaisin. Näen kun virkapukuiset miehet pakottavat sinut poliisiautoon. Nainen vie minut autoonsa, laittaa turvavyöt päälleni ja hyppää itsekin kyytiin. Kyyneleet virtaavat poskiani pitkin, en ajattele mitään ja ajattelen kaikkea. Neljän vuoden tapahtumat vilisevät silmissäni, en saa niistä kiinni. Tunnen itseni voimattomaksi, tarpeettomaksi. Sitten nainen pysäyttää auton, nousee kyydistä ja tulee päästämään minut ulos. Hän kantaa minut sisälle sievään taloon. Hän asettaa minut kauniiseen makuuhuoneeseen sängyn päälle. Nainen riisuu kenkäni pois, ottaa koruni kaulasta, riisuu minut alastomaksi. Hän kantaa minut kylpyhuoneeseen, asettaa minut ammeeseen joka on täynnä lämmintä vettä. Nainen pesee hiukseni, saippuoi ihoni. Hän nostaa minut ammeesta, kuivaa pehmeällä pyyhkeellä ja kantaa takaisin makuuhuoneeseen. Hän pukee päälleni mukavantuntuiset vaatteet, hän palmikoi hiukseni. Koko ajan vain itken, kyyneleet eivät tee loppua. Nainen ottaa minut syliinsä, halaa minua. Itkuni yltyy, se ei ole enää surullistä nyyhkytystä vaan raskasta parkumista. Itken tuntikausia, nainen pysyy vierelläni. Mieleeni tulee äitini, joka piti minua lähellään kun oli vielä elossa. Itkuni yltyy. Kaikki sekoittuu päässäni, en enää tiedä mikä on totta ja mikä unta. Lopulta vaivun syvään uneen. Herään ja oloni on outo. Tuntuu kuin olisin nähnyt unta, painajaista ja samalla unelmaa. Aukaisen silmäni, näen edessäni kauneimmat kasvot, mitä olen koskaan nähnyt. Tiedän että olen turvassa. Tänne minä kuulun, tänne minä jään.
Jätän entisen elämäni, jatkan uutta. En enää koskaan ajattele isääni, en sitä tuskaa mitä hän minulle aiheutti. Minulla on nyt tämä nainen, nainen joka pelasti minut omalta isältäni. Hänen luokseni jään. Meidän välillämme on side, joka on vahvempi kuin mikään muu.