kaupunki nimeltä kuolema

tuttu paatoksellinen ääni kantautuu baarista kadulle,
nuori poika lausuu poliittisia runojaan entisellä kiihkolla,
minä tilaan samaa kuin aina, jätän tuoppini vahtimatta,
palaan kadulle polttamaan savukkeen ja katson raihnaista kaupunkia

kolmaskymmenes ilta samassa juottolassa,
samat naamat, samat kaavat,
minä en saa henkeä nyt enkä varmasti seuraavana aamuna

sisällä jatkan ajatteluni hukuttamista,
en kuuntele runoilijaa, en taputa kun hän lopettaa,
tilaan lisää juotavaa vain saadakseni jotakin tehtävää

„absinttia?“ ja miellyttävä miesääni,
tietysti, kiitos,
keskustelua satunnaisuudesta, perhosvaikutuksesta, kesäelämästä, puolalaisista musiikkiklassikoista,
tartun mielenkiintoisiin yksityiskohtiin ja pian myös tarjottuun käteen, olkapäähän, niskan takaa, vyönsolkeen

taksijonossa kirpeä yöilma saa epäilemään omaa harkintakykyä,
vieraat lämpimät kädet ihollani karkoittavat tunteen,

mieleni tahtoi unohtaa ja harmaana aamuna sängyssäni nukkuu alaston mies, jota en tunne

tässä kaupungissa ei ole vapautta,
en saa henkeä,
sillä tämä on paska kaupunki