Nimetön

Eikä kadulla näkynyt yhtäkään ystävää,
niinkun ei ennenkään.
Ei kannattanut hänen tunteitaan kenellekään purkaa,
tiesi tyttö miten muut voivat satuttaa.
Hiljaa itkien hän kärsi läpi tuskaisten päivien,
oli kaikki ilo kaikonnut jo vuosia sitten pois.
Kukaan ei ymmärtänyt kuinka se saattaa masentaa
että joka päivä vain etsii onnea.
Ja kun sitä ei löydäkkään
taas polvilleen putoaa,
toistamaan sitä samaa asiaa;
Antakaa mulle joku ees voimaa,
että jaksan vielä tän päivän taivaltaa.
Ei uni enää auta väsymykseen tähän,
antakaa hei armoa vähän.
Vihdoinkin mä kyllä kai tajuan,
turhaan mä onnea haluan.
Mun matkani päättyä taitaa aiemmin
kuin joskus etukäteen suunnittelin.
Päivän kerrallaan mä koitin pärjätä omillaan,
muttei alkanut tää mun juttu toimimaan.
Joten sanon mä nyt jo viimeiset sanani sittenkin:
tiiän että voitte ilman mua paremmin.