On yö pimeä ja valoton.
Samalla niin hirveän iloton.
Pihalla tuikkiva ainoa valo
tulee ohi ajavasta autosta.
Muuten kaikki paikat ovat
täysin pimeitä.
Satunnaisesti saattaa pilkahtaa
siellä täällä talon pihassa syttyvä pihavalo.
Taas on vain eläimet liikkeellä yön pimeydessä
ja siinä yön samettisessa mustassa karuudessa.
Katuvalot ovat sammuneet jo aikaa sitten
ja silloin tällöin huristaa taksi sinne tänne
tuolla jossakin kaukaisuudessa.
Kuuntelen tuota hiljaisuutta ja samettista mustuutta.
Kaiken se kätkee sisäänsä päästämättä ääntäkään,
vaikka silloin tällöin, jokin pimeydessä liikkuva eläin
saattaa päästää äännähdyksen
tai askeleen rasahduksen.
Olen kuin uudelleen syntynyt.
Nautin tuosta samettisesta pimeydestä samalla,
kun väsymys hiljalleen nakertaa minua sisältä käsin.
Väsyn, mutta kuitenkin on jatkettava matkaa.
Jatkan matkaa, joka viimein loppuu lauantaina,
mutta alkaa kuitenkin uutena ja erilaisena.
Vietän unettomia öitä ja mietin tulevaisuutta.
Tulevaisuutta uudessa elämässä
ja uudessa tulevassa liitossa.
Elämäni muuttuu ja niin myös minä sen mukana,
mutta kuitenkin pysyn samanlaisena.
Onko se väärin uskoa onneen
ja samalla vaipua toivottomuuden tunteeseen?
Toivottomuuteen,
jonka yön pimeys kätkee vaippaansa,
mutta aamun sarastus karkoittaa tiehensä.
Tietäen sen palaavan yön saapuessa
samettisen tummuutensa turvatessa
toivottomuuden tunteen.
Vai olisiko se pelkkä harha?
Harha joka saapuu joka yö
ja haihtuu aamun sarastaessa.
Aamun joka saapuu onnellisena ja kauniina.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi