Rikon näyteikkunat

Rikon näyteikkunat naiseuteni tieltä.

Joka kerta kun kävelen niiden ohi, näen heijastuksen.

Oletan sen olevan omani.

Tunnen. Ah, miksi tätä voisikaan kutsua?

Ei tälle tunteiden määrälle ole nimeä. Minun vain tekisi mieleni oksentaa ne päin ensimmäistä vastaan tulijaa.

Tunne katumusta "en ole urheillut tarpeeksi", tunnen pelkoa "miten tässä näin kävi?" katkeruutta "miksi siinä ei käynyt niin?" Sairasta kuvotusta, "Voi hyvä jumala, mikä tuo on?"

Varmistuakseni tunteideni oikeellisuudesta, vilkaisen vielä nopeasti lasin takana olevia nukkeja. Aivan, just, tuli jo selväksi, älä näytä itseäsi minulle enää!

Kun hetken tästä vielä voimaannun, nostan katseeni.

Hah, jos siitä ei saisi sakkoja, rikkoisin nuo näyteikkunat.

Rikkoisin ne naiseuteni tieltä. Naiseuteni, joka on joskus niin vahva että voisin hukkua siihen.

Mieluiten katselisin peiliä, ja kuin Narkissos, rakastuisin itseeni. Sulisin omaan minuuteeni ja rakastaisin itseäni eniten.

Rakastaisin niin paljon ja syvästi, että voisin jakaa rakkauteni ja naiseuteni myös muille.

Muut saisivat olla sellaisia kuin haluavat, sillä minä olisin tarpeeksi kaunis myös heidän puolestaan.

Silloin minun ei tarvitsisi kiitellä. "Kiitos kun rakastat ja siedät minua ja kehoani."

"Kiitos kun katsot minua"

Katson taas taas ikkunaa, ja näen toisen naisen.

Hänkään ei katso vaatteita, vaan itseään, kuten minä. Näen nuo kasvot, jotka eivät haluaisi nähdä, sitä mitä juuri näkevät.

Katselen naista, miten hän voi ollakin noin kaunis, hän kelpaa varmasti kelle tahansa. Miksi ihmeessä katsot itseäsi noin? Miksi ajattelet samoin kuin minä?

Suuntaan katseeni eteen päin, näen lisää naisia. Kas, he kaikki katsovat itseään ikkunan heijastuksesta kuin minä.

Miksi?

Vaikka jokainen heistä kelpaisi kelle tahansa, milloin tahansa.

Miksi on niin kiellettyä rakastua itseensä.

Naiset, olkaa hyvät. Tässä tiiliskivet, ja rikkokaa nuo ikkunat.