Etsin syitä elämälle
Mietin miksi täällä
yhä oon, miksi vielä
hengitän?
Liian monta kertaa
jouduin luopumaan,
pettymään elettyyn
elämään
Lensin rikotuin siivin
pääsemättä tarpeeksi
korkealle tavoittaakseni
unelmat, jotka joskus
kadotin
Ja olin valmis
huutokauppaamaan
revityn ja ruhjotun
sieluni eniten tarjoavalle
Mutta sitten tulit sä Rakas,
juuri sopivasti
Teippasit mut kokoon
Annoit palan itsestäsi
Olin edelleen säröillä
mutta lopulta teit minusta
jälleen täysin ehjän
Jos vain saisin päättää
olisin aina luonas sun
En tahtoisi sun lähtevän,
taas kerran mua yksin jättävän
Jään jälkeesi yhä kaipaamaan,
mutta tiedän et meitä valmistellaan
johonkin parempaan
Kestä vielä hetki, kulta
pian nähdään taas
ja käperryn vierees lämpimään
Käsikkäin kohti kuolemaa,
yhdessä me kuljetaan
Nyt, aina, ikuisesti rakas
Tulevaisuus on meidän
Pitele mua vielä hetki
ennen kuin menet taas
Pitele mua, en tahdo
pelätä enää
Kaikki mitä etsin,
löysin sinusta
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tämä jos mikä on rakkausruno. Voimakas ja herkkä. Mutta tällaisia lukiessa mulle joskus tulee tunne että ihminen voi toiselta etsiä ja odottaa liikaakin. Jotain sellaista mitä ei voi ihminen antaa. Viimeisessä kappaleessa tiiviisti ja hyvin ilmaiset kauneutta mitä rakkaus parisuhteessa täyteimmillään voi olla, mutta siihen voi sisältyä kirjoittamaton vaatimus, joko itseä tai toista kohtaan, että jos rakkaus ei kestäkään sitten ei jaksa elää. Ehkä se on se pelko mitä tällaista runoa lukiessa koen. Kysymys, kuinka ihminen selvityy jos ihmissuhteen varaan on laskettu koko elämä, unelmat kaikki, ja seurauksena onkin pettymys? Henkilökohtaisesti olen tullut siihen tulokseen että ihminen voi olla toiselle suurenmoinen ja arvokas lahja, mutta sittenkään hän ei ole lahjan antaja josta elämä on kiinni. Koskettava rakkausruno.