Kuinka olenkaan vihannut
ja rakastanut näitä seiniä.
Niille olen yksinäisyyteni
itkenyt ja ja pahat olot
vuodattanut.
Olen antanut taas kaikkeni
ja ollut ihminen parempi.
Parempi kuin vuosiin.
Silti tuntuu etten ole
enää tarpeeksi
hyvä
ehjä
kokonainen
juuri sinulle.
Kumpa voisin nousta
uuteen päivään
pelkäämättä
olla
rikkinäinen
keskeneräinen
erehtyvä
ihminen.
Nyt aion huutaa tuskan pois,
pelottaa tavoittamattomiin.
Pesen sen pois minusta.
Huuhdon pois meistä.
Pois tästä elämästä.
Selite:
Ehkä me opimme muuttumaan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tärkeää ihmissuhteen kysymysten pohdintaa olennaisin kursivoinnein. Onneksi tuskaa ja pelkoa ei voi pestä ja huuhtoa niin vain. Monta kertaa yritämme mutta tosiasia on että todelliset kipukohdat jäävät sitten pinnan alle kohtaamattomiin. Oman arvon sisäistäminen edellyttää sen hyväksymistä että olen keskeneräinen ja sellaisena tärkeä. Vaikka en olisi sitä toiselle olen kuitenkin. Se riittää. Sitten on hyvä lähteä miettimään riittääkö se todella, itselleni, ja jos ei riitä, miksi. Olemassaolon tyydytyksen löytäminen vaatii uskaltautumista elämän lahjaan jossa ihmisyyteni ei ole riippuvainen toisesta ja tietyssä mielessä juuri se on pelottavaa. Uskaltautua olemaan minä itse. Se on elinikäisen parantumisen tie. Ihmisenä tarvitsen toista ja olen sidoksissa häneen, mutta sittenkään elämäni ja olemassaoloni ei ole riippuvainen hänestä.
Runo on kuin suoraan elämästäni. Epätoivoa ja turhautumista, toivoa paremmasta. Pidän tästä, vaikka onkin kovin surullinen.
Tärkeää ihmissuhteen kysymysten pohdintaa olennaisin kursivoinnein. Onneksi tuskaa ja pelkoa ei voi pestä ja huuhtoa niin vain. Monta kertaa yritämme mutta tosiasia on että todelliset kipukohdat jäävät sitten pinnan alle kohtaamattomiin. Oman arvon sisäistäminen edellyttää sen hyväksymistä että olen keskeneräinen ja sellaisena tärkeä. Vaikka en olisi sitä toiselle olen kuitenkin. Se riittää. Sitten on hyvä lähteä miettimään riittääkö se todella, itselleni, ja jos ei riitä, miksi. Olemassaolon tyydytyksen löytäminen vaatii uskaltautumista elämän lahjaan jossa ihmisyyteni ei ole riippuvainen toisesta ja tietyssä mielessä juuri se on pelottavaa. Uskaltautua olemaan minä itse. Se on elinikäisen parantumisen tie. Ihmisenä tarvitsen toista ja olen sidoksissa häneen, mutta sittenkään elämäni ja olemassaoloni ei ole riippuvainen hänestä.
Runo on kuin suoraan elämästäni. Epätoivoa ja turhautumista, toivoa paremmasta. Pidän tästä, vaikka onkin kovin surullinen.