Nimetön

I
Ilma seisoo,
Mitä se odottaa?

Tuulikaan ei tahtoisi päästää irti tästä hetkestä.
Kaikkien tiedossa on kesän lyhyys.

II
Keskikesän lippu on vedetty salkoon.
Se ei hievahdakaan, kuin sanoakseen: ettekö näe, että haluan jäädä – tähyämään elämää merellä.

Pyydän;
älä ota lippuasi alas, ei ihan vielä – se on tästä, kun päivät aloittavat lyhenemisensä.

III
Nyt ei ole suremisen aika, vielä iloitaan!
Minulla on yhä haistelematta tuoksut,
kesäyön keskellä, juuri kun suolainen usva nousee mereltä rantaan,
hetkenä, jona lokit lakkaavat kutsumasta minua ulos ulapalle.

Olen varma, että kukissa on eri tuoksu näinä valkoisina öinä,
Kukoistuksissaan ne odottavat tulevaksi,
valon lapsia, joiden päivä ei pääty yöhön.
Kutsuvat löytämään jatkuvan elämän ja ihastelemaan sen outoa kauneutta,
tutkimaan jotain uutta, meille jotain ennen kokematonta.

Anna lipun liehua läpi yöttömien öiden,
Sillä valo ei lopu kesken niiltä, jotka valvovat kesän hämärät hetket.

IV
Tässä hetkessä, kesän ollessa kukkeimmillaan,
On kuin talvea ei olisi koskaan ollutkaan.
On vain pitkä päivä ilman yötä.
Viimein ihmiset kuoriutuvat talven taakasta talvehtineiden perhosten lailla,
huumautuen kesän makeudesta, nauttien joka kukasta.

Jumala on ajatellut asian loppuun:
Jatkuva yö saa väistyä jatkuvalta päivältä,
On tullut aika,
jolloin jokainen perhonen voi lunastaa osuutensa auringosta.

Annetaan siis lipun liehua, ihan jo senkin kunniaksi, ettei meillä ole kiirettä mihinkään!