Hetken onnellinen

Tuuli kiiti pitkin vettä heiluttaen kaisloja mennessään. Luonto kaikessa hiljaisuudessaan oli kaunista.
Ranta hiekkaan piirtyneet jalanjäljet vesi vähitellen huuhtoi pois, niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Sen hetken seisoessani tässä maailman laidalla, tiesin olevani onnellinen. Olin löytänyt sen rauhan, jota olin kaivannut niin pitkään. Tämä on vain yksi vaivainen auringonlasku, syvällä metsän siimeksessä, näiden sinisten vesien rannalla, kaukaisuuden kadotessa horisonttiin. Täällä minä olen onnellinen.
Olen täällä tuon punaisen ja sinisen värin törmäyksessä. Taivaan ja auringon sävyjen sekoittuessa värienkirjoksi taivaan kannelle, sotien toisiaan vastaan. Puiden heiluessa tuulen pauhussa ja vavisuttavan niitä, jokaisella henkäyksellään.

Ajan vire on lopettanut kellontarkan tikittämisensä ja pysähtynyt. Niin tein minäkin. Minä pysähdyin hetkeksi ennen kuin tajusin oman pienuuteni kaikkialla avaruuden suunnattomassa pikimustassa tyhjyydessä. Tuuli voimistui ja vei minut mukanani. Ennen auringonlaskun loppumista.

Minäkin olin poissa.