Kolme Tummaa Hahmoa

Hän istui kotona. Hän itki, kyynelehti ja suri. Hänen elämänsä valui tuhkana tuulee avoimien käsien välistä. Monet asiat olivat muuttuneet, sitten viikolopun ja kadonneet pois elämästä, ehkäpä lopullisesti. Hän nosti kynän viimein paperilta ja luki sen, mitä hän oli saanut aikaan. Se oli ensimäinen teksti, jonka hän oli saanut aikaan ja ensimäinen, mistä oli ylpeä. Runo ei ollut kovin kummoinen. Eivät ne koskaan ole, hän mietti hiljaa mielessään. Hän luki tekstin kuiskaten, kuin itselleen muistuttaen.

Tekstin jatkuessa poika itki kovimmin, eikä viime päivien jälkeen se ollutkaan ihme. Nykyään nuoret kutsuvat sitä yhden kuukauden seurustelua rakkaudeksi, mutta mitäpä he raukat tietäisivät tosirakkaudesta. Poika ei ollut vielä edes täyttänyt 17-vuotta ja hän oli jo silti ollut saman naisen kanssa yli kaksi vuotta. Hän rakasti naista ja tiesi rakastavansa vieläkin. Hän tiesi, jokaisen sydämen sykkeensä kuuluvan tälle yhdelle naiselle, vain naiselle. Hän tiesi, mitä oli tosirakkaus.
Nainen oli pettänyt hänet. Nainen oli mennyt toisen miehen syliin, 21-vuotiaan miehen syliin ja samalla seisomalla murskannut tämän pojan maailman ja elämän. William nousi seisomaan ja taitteli paperin taskuunsa. Hän oli tehnyt päätöksensä.

Marcus odotti bussipysäkillä. Ei niinkään bussia, vaan sitä henkilöä, joka matkusti bussissa.
Hän oli ensimäistä kertaa rakastunut. Viimeisen puolen vuoden aikana oli tapahtunut enemmän, kuin koko muun elämän aikana. Hän oli laittanut hiuksensa kiinni ponnarilla, niin etteivät ne häiritsisi tyttöä, vaikka hän olikin iso mies, ei se tarkoittanut sitä, etteiköhän voisi olla myös tunteikas. Itseasissa, hän jopa piti runoista. Viimeisimmät tapahtumat pyörivät Marcuksen mielessä ja hän toivoi hiljaa mielessään, että tyttö rakastaisi häntä yhtä paljon, kun hän tyttöä. Tänään oli erikoinen päivä, vaikka se olikin jo ehtinyt vaihtua yöksi. Tänään hän ei odottanut bussia, eikä naista, vaan istui siinä muuten vaan miettien. Hän otti puhelimen esiin ja viestin lähetettyään hän huokaisi syvään ja katsoi kaukana taivaalla tuikkiviin tähtiin.

Pate makasi sängyllänsä. Äitipuolen valitus kuului alakerrasta yläkertaan. ”Mikään ei koskaan ole hyvin tuonkaan akan mielestä” Pate mietti ja käänsi kylkeä. ”Miksi sen pitää juuri tänään valittaa” ääni jatkoi pään sisässä. ”Ei perkeleen perkele sitä äijää” Pate totesi puoliääneen. Turhaa oli tämäkin paska, ainakun asiat meinaavat järjestyä elämä potkii päähän entistä kovemmin, kuin varmistaen ettet vaan palaa takaisin taistelemaan. Paten paras ystävä, ehkä yhtä tärkeä, kuin pikkuveli, jota hänellä ei koskaan ollut. Oli vienyt hänen naisensa, hänen rakkautensa ja nyt tämän pitäisi vain kestää tulevaisuus ja yrittää ymmärtää näiden kahden seurustelu.

Pate löi nyrkkinsä seinään, melkein yhtä nopeasti, kuin alhaalta kuului lisää valitusta. ”Mitä tässä pitäisi tehdä”. Pate mietti ja siirsi ruskean heviletin pois silmiltään, mutta ajatuksen katkaisi latauksessa olevaan puhelimeen tullut viesti. Pate katsoi kelloa ja totesi että oli jo myöhä. Äitipuolen valitus jatkui yhä, kun hän veti takin päällensä ja astui ulos ovesta.

Toivo selaili kännykkäänsä pimeässä huoneessa. Naisen viestit muistittivat häntä. Nainen oli ihana ja valitettavasti, jonkun muun miehen, mutta silti tämä oli vienyt pojan sydämen. Hän ei halunnut tuhota kenenkään elämää, mutta minkäs rakkaudelle mahtaa ja jos totta puhutaan, ei hän halunnutkaan mahtaa sille mitään. ”Ehkä nyt tällä kertaa onni potkisi minuakin” Hän toivoi hiljaa mielessään. Samassa hänen puhelimeensa tuli viesti. Toivo heräsi jossain syvällä hänen sisimmässään ja hän tunsi adrenaliinin tunkevan suonissaan. Nainen oli vastannut ja pelkkä yksinkertainen vastaus sai hänet hymyilemään. Toivo katsoi kelloa ja totesi olevansa jo myöhässä. Hän nousi ja lähti kävelemään yöhön.

Kolme tummaa hahmoa läheistyi bussipysäkkiä kuun valaisemassa yössä. Neljäs tumma hahmo vain korjasi asentoaan pienellä bussipysäkin penkillä. Miehet istuituivat vierekkäin ahtaalle penkille ja nojautuivat kaikki taaksepäin katsomaan täysikuuta, joka mollotti täydeltä taivaalta valoaan heidän niskaansa ja ehkä sen pienen hetken. He kaikki olivat, onnellisia.