Vauva

Viisi kolmekymmentä ja unihiekkaa silmissä. Lievää, tuskin havaittavaa päänsärkyä, oikea kylki puuduksissa, lakana rytyssä. Asteikolla neljästä kymmeneen, arvioisin aamun kahdeksan plussaksi. Kuulen kuinka rakkaani vetää pöntön ja pesee käsiään tavalliseen tapaansa hyvin pitkään. Hän avaa ja sulkee vessan oven ja on tuota pikaa makuuhuoneemme ovella.

”Huomenta rakkaani.” Sanoo hän ja hyökkää päälleni sänkyyn. Hän suutelee otsaani, leukaani, suutani, kaulaani. Nauran ja toivotan hänelle hyvät huomenet.
”Mikäs vointi? Hei Susanna, et kai kiusaa siellä äitiäsi!” Rakkaani karjuu syntymättömälle lapsellemme.
”Ei se ole kuuro, se on tullut muhun.”
”Ja mitäs toi on tarkoittavinaan?” Toni sanoo ja kutittaa kylkiäni, liukuu sitten alemmas varttani pitkin tavoittaen vatsani. ”Kuulepas, tyttäreni. Sun äitis kiusaa mua taas. Me ollaan sitten samalla puolella, kun sä tuut pois sieltä, jooko?”

Minä nauran ja rakastan, välitän ja haluan. Olen niin onnellinen, liian onnellinen. Siihen saakka, että minua pelottaa. Minä uskallan vain rakastaa ja toivoa, että me olemme aina perhe; Minä, Toni ja Susanna.

Rakastelemme, niin kuin melkein joka aamu. Rakastan sitäkin. Kun Tonin suu, sänki, kädet, vartalo kietoutuu ympärilleni ja me olemme yhtä, yksi sielu. Käymme yhdessä suihkussa ja minulla on onni katsoa rakkaani täydellistä vartaloa. Haluan lapsestamme yhtä kauniin, kuin Toni on, yhtä täyteläisen.

Suutelemme ison vaahteran alla, jonka lehtien lävitse aamuaurinko siivilöityy kullanruskeille kasvoillemme. Vuosienkin jälkeen Tonin suudelma tuntuu varpaissa asti. Toivotan hänelle hyvää työpäivää ja astun sähkönsiniseen autooni. Peruutan sen ajotielle ja näen taustapeilistä kuinka hän lähtee ajamaan vastakkaiseen suuntaan. Eroamme päiväksi kohdataksemme taas.