Se on timantin muotoinen, mutta se ei ole timanttia, vaan halpaa lasia, vaaleanpunaista lasia. Sen kapeassa päässä on pieni, vaaleanpunainen helmi. Timantin takana ovat enkelin siivet ja edessä pienen pientä hilettä, kuin enkelin koruna. Enkelin päästä lähtee valkoinen, kiiltävä naru, josta otuksen voi ripustaa melkein mihin vain. Minä olen ripustanut vaaleanpunaisen enkelini seinälläni roikkuvan taulun kulmaan. Taulussa on tammipuiset kehykset, jonka oikeasta yläkulmasta enkeli riippuu niin viattomana. Taulussa on kauniin valkoinen yksisarvinen, joka piirtyy auringonlaskua vasten. Se seisoo korkealla vuoren laella, harja kylmässä tuulessa hulmuten, kasvoillaan vapaan yksisarvisen hurmospohjainen ilme. Olen maalannut taulun itse kolme vuotta, neljä kuukautta ja yhdeksän päivää sitten. Niin taulussa lukee. Tai ei siinä tietenkään sanota, että sen maalaamisesta on niin kauan, vaan siinä on päivämäärä jolloin olen saanut sen valmiiksi. Minulla on sellainen sairaus, että pystyn sekunnin sadasosissa laskemaan kuinka kauan on jostakin tietystä ajasta, päivälleen, sekunnilleen.
Lasinen enkeli roikkuu tauluni kulmassa ensimmäistä päivää. Se on lahja ystävältäni Karoliinalta kaukaa Aasian toiselta laidalta, Kiinasta. Toisin kuin voisi kuvitella, enkeli ei ole mikään tavallinen lasiesine, vaan spiritistinen taikakalu, ihan totta. Ainakin Karoliinan mielestä. Minulla ei ole hajuakaan kuinka kyseisen taikakalu toimii, mutta Karoliinan puheista olen ymmärtänyt, että se tuottaa minulle onnea ja iloa, jos osaan käsitellä sitä oikein ja sen vaatimalla arvokkuudella, mitä se sitten tarkoittaneekaan.
Minä en kuitenkaan usko spiritismiin, korteista ennustamiseen, horoskooppeihin, jumalaan tai mihinkään muuhunkaan yllämainittuihin asioihin rinnastettavaan. Tarkemman pohdiskelun tuloksena voinen sanoa, etten usko mihinkään. Minä olen skeptikkojen perikuva.
Miten tällainen tavallinen skeptikko kuluttaa tiistaisen illan töiden jälkeen? Tuijottamalla töllöä, lukemalla kirjaa, käymällä kävelyllä ja suihkussa. Asettumalla levolle. Yritän olla ajattelematta enkeliä. Ilmeisesti onnistun siinä, koska herään karmaisevaan painajaiseen, jossa tummanruskeakarvaiset, orangin käsiä muistuttavat raajat kietoutuvat hehkeästi henkitorveni ympärille. Nousen ilmaa kiivaasti keuhkooni haukkoen istumaan. Seuraavaksi katseeni kiinnittyy tuohon Karoliinan minulle kiikuttamaan helvetin enkeliin, joka hohtaa polttavan kirkkaana, aivan kuin sen sydän olisi pieni aurinko. Se heiluu tauluni kulmassa villisti ja sen timanttisesta pinnasta heijastuu huoneeseen erikokoisia, erinäköisiä ja erivärisiä viiruja ja aaltoja. Se on kaunista ja minä olen sen kaiken keskellä.
Aamulla nakkaan enkelin taloyhtiöni roskikseen, kerron Karoliinalle että rikoin talismaanin vahingossa ja jatkan elämääni skeptikkona.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Kuvaileva tyyli; jokainen kuvailu johtaa toiseen, joka taas johtaa toiseen, joka taas kuljettaa tarinaa kohti loppuaan. Toisaalta tämä kaltainan 'Matti oli Maijan poika. Maija oli menehtynyt onnettomuudessa. Onnettomuus oli traaginen.' tyylittely on omaperäistä, toisaalta taas tönkköä. Päälimmäiseksi koko tekstistä jäi mieleen, että en saanut siitä otetta. Minulle jäi epäselväksi sen tyylilaji ja tarkoitus. Pointti tosin tuli selväksi - ehkä jopa liian - osoittavan kerronnan ansiosta. Tässä on kuitenkin viehättäviä piirteitä ja tietynlaista naivistisuutta. Viimeinen kappale on paras toteavuudessaan. Toisaalta en pidä yhtään sanasta skeptikko, enkä sen yleisestä käytöstä. Mutta mitäpä kaunikirjallisuus ei sallisi :)