En jaksa enää
oksentaa, oksentaa, oksentaa.
Ylös ei tule kuitenkaan mitään enää
miksi tulisikaan, sillä:
Huominen ei ole enää ikuista kipua,
ei kukaan enää löydä sitä vipua,
josta päälle käännetään pohjaton tuska.
En jaksa enää
kelaa,
kelaa,
kelaa.
Muuta en tahdo kuin
elää,
elää,
elää.
Hakkaa äänet päätäni, ei kato mun psyykkeeni säätä,
kun se ei tahdo, ei jaksa.
Tässä kapakassa mihin särkyneet vaeltavat,
vastauksia riittää joka toiselle sormelle,
muttei kuitenkaan jokaiselle.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Hieman surullinen, mutta pitää hyvin etovan tunteesi otteessaan. Olen lukenut vasta kaksi runoasi, mutta voin sanoa näissä on jotain erikoista.. siis positiivisella ja kiehtovalla tavallaan.
Pidän myös nimimerkistäsi :)
Laittaa kyllä miettimään tämä runo, todellakin. Tykkäsin.