Se pistää ajoittain itkemään.

Pieni vesipisara tippuu ranteelleni, se kirpaisee. Toisen pisaran tippuessa katson kuinka se hajoaa tuhansiksi pienemmiksi pisaroiksi. Vedän tumman paitani hihan ylös, käännellen rannettani. Näen siinä pitkiä arpia, ne muistuttavat menneisyydestä, ne muistuttavat kaikesta mitä joskus oli tapahtunut. Vajosin muistojen maailmaan. Ne repivät minua mukanaan, ne repivät
minua riekaleiksi, ne saivat minut herkistymään.

Sielunsilmin näin taas ne myrkynvihreät kaakelit ja haistoin sen desinfiointiaineen hajun. Tunsin kuinka silmissäni sumeni ja uppouduin näkemään himmeän valaistuksen. Tilan nurkassa istui tyttö, pieneen kyyryyn painautuneena, tummat hiukset kasvoille valahtaneena. Cailynn.

Aistini herkistyivät, kitkerään desinfioineen hajuun sekottui jotain muutakin. Jostain kaukaa kuului
kimeää huutoa, kiljumista. Cailynn havahtui nostaen päänsä kyyrystä, tytön kasvoista näki tämän
kärsivän. Silmät sumeina viiruina, kyynelten ja tuskan juovia poskillaan. Hiukset sekaisin ja harventuneena
niiden repimisestä. Jokin terävä lattialla vieressä.

Cailynn nousi polvillensa, heittäytyen yläruumiillansa likaista seinää vasten, painaen poskensa siihen.
Cailynin käsien osuessa viileään seinään se sai uutta väriä, punaista. Tyttö liuttu käsiänsä seinää pitkin,
painaen samalla silmänsä tiukoiksi viiruiksi. Hän itki niin että hampaat näkyivät, hän jätti seinään punaiset
arvet, jäljet jotka lähtisivät mäntysuovalla ja harjalla. Cailynn tiesi, etteivät hänen omat arpensa lähtisivät
hankaamalla pois, ne eivät lähtisi huutamalla, eivät kärsimällä, eivätkä muistelemalla. Ne pysyisivät.

Sillä hetkellä Cailynn olisi antanut lähes mitä vain elämästänsä, että olisi saanut olla jossain muualla.
Cailynn olisi halunnut olla ulkona, tuntien kesän raikkaan tuulen ja kuunnellen lintujen iloista laulua.
Hän olisi ollut ennemmin vaikka keskellä maantietä, haistelemassa tunkkaista ilmaa, saasteita, kunhan
hänen ei olisi tarvinnut olla siellä, missä juuri nyt oli.

Tuskan ja huudon seasta saattoi aistia Cailynin hiljaiset sanat "Älä tee sitä". Cailynn toisti niitä koko ajan, hiljaa mumisten, hiljaa itselleen. Hän toivoi, että sanat menisivät perille. Hän halusi jonkun kuulevan toiveensa.

Polveni pettävät alta, joudun ottamaan kädellä tukea vieressä olevasta puusta, etten olisi vajonnut maahan.
Kaikki mitä äsken näin, oli niin todellista. Olin ensimmäistä kertaa nähnyt menneisyyteni muiden silmin. Elämäni synkimmät hetket, muistot.

Aistin lämpimän käden olkapäälläni, se on Abbey. Käännyn ympäri ja halaan häntä tiukasti. Nenääni tulvahtaa maalin ja auringonkukkien tuoksu. Irrottaudun hitaasti Abbeystä ja havahdun taas sateiseen syyspäivään, nykyhetkeen. Abbey katsoo minua ja hymyilee pienesti, ottaa hellästi ranteestani kiinni ja vetää hihani alas.

En halunnut että elämääni enää koskaan tulisi kuulumaan samaa määrää yksinäisyyttä ja epätietoisia hetkiä. Elin taas nykyhetkessä, ilman tuskaa, kitkeriä hajuja tai myrkynvihreitä seiniä.