HARHAA.

Se kaikki rakkaus oli harhaa, se ei ollut todellista. Olin liian sokea näkemään miten minua vedettiin päivästä toiseen, olin liian rakastunut ymmärtämään mitä selkäni takana tapahtui. Haluaisin kostean pyyhkeen jolla voisin hangata pois kaiken tuon sokeuden menneisyydestäni, täyttää tyhjiksi tulleet aukot todellisuudella. Sillä miten meillä oli oikeasti mennyt. Olin karusellissa joka jatkoi pyörimistään, se ei lopettanut vaikka kuinka huusin. Se pyöri aina vain kovemmin ja kovemmin, kuin innostuen huudostani, olin jumissa. Todellisuudessa en halunnut heittäytyä pois, en halunnut irtautua siitä karusellista vaikka se satutti. En halunnut lentää yksin, en halunnut tulla siipirikoksi. Annoin sen jatkua, annoin sen mennä liian pitkälle.

"Sun täytyy vain päästää irti" , hellä kuiskaus huoneessa. "Mä tiedän." Se ei ollut niin helppoa.



Kaipaus, sisuskalut siitä revenneinä. Tärisin ja hengitin hitaasti, olin yksin. Meillä oli omat hetkemme, omat vahvuutemme. Asiat joiden ansiosta pysyimme yhdessä. Nyt olin ilman sinua. Satutit minua teoillasi, satutit minua sanoillasi, silti en osannut olla ilman sinua. Olit haaveeni, toiveeni, kaikkeni. Oli paljon asioita joita olisin halunnut kertoa sinulle, oli asioita joista olisin halunnut puhua, joita olisin halunnut vuodattaa. En vain tiennyt miten, pelkäsin että naurat päin naamaa.

Meidän rakkaus oli harhaa, silti en osaa elää ilman sitä. Ilman sitä ei ole syytä, on vain kaipaus. Olin riippuvainen sinusta.



Ehkä sä pelastat mut vielä.