Niin rakas harha.

Runoilija ZombiriA

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 28.3.2005
Viimeksi paikalla: 16.11.2020 23:13

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

Poissa silmistä, poissa mielestä
 

Asetin kaulakorun kaulaani. Kaulakorun, jossa oli kivi joka muistutti käärmeen silmää. Kivi, joka oli tumman violetin värinen. Koru oli mustilla helmillä koristeltu, leveäksi tehty kaulakoru.
Tuo koru muistuttaa minua menneestä, en ikinä rakastanut ketään muuta niin paljon kuin häntä.
En ollut koskaan edes rakastunut kehenkään muuhun.

Silloinkun hänet jätin, niin muistan hänet vain ja ainoastaan kauniina sekä herkkänä.

Hän vain nyyhkytti. Ja taivutteli siroja luurangonlaihoja ja lumenvalkoisia käsiään minun kasvojani kohti. Peräännyin taaemmas askel askeleelta.
Olin peloissani ja en voinut ymmärtää, mitä tämä oli.
Hänen silmänsä kiiluivat liiloina.
Ne muistuttivat myrkyllisen käärmeen silmiä ja samalla syvän sinistä merta, jotka olivat salanneet erillaisia, suuria sekä pieniä salaisuuksia vuosi tuhansien.
Hänen silmistään valui pieninä noroina kristallinkirkkaita kyyneleitä.
Pikku hiljaa ne muuttuivat turkooseiksi.
Sitten tumman sinisiksi, lopulta mustiksi.
Hän raahautui perässäni polviensa ja käsiensä varassa kuin olisi kuolemaisillaan.
Minun peräännyttyäni häntä pakoon koko ajan askel askeleelta taaksepäin hän nyyhkytti vain yhä enemmän.
Olin niin kovin peloissani. Se hiljainen ääni joka päässäni kaikui, "Älä mene, älä jätä minua, älä vaan jätä".

Luulin rakastaneeni aitoa, mutta se olikin vain mielen lumetta. Parantajaltani saamania nappeja syödessäni alkoi kuvat paikotellen rakoilla. Siksi olin niin kovin peloissani. Mihin hän hävisi, elämäni suurin rakkaus, miksi hän itki? ..Enhän minä aikonut jättää häntä, minun piti vain hieman perääntyä, koska en ymmärtänyt häntä silloin.

-Voiko joku kuvitellakkaan, miltä tuntuu kadottaa aitoa harhaa?
Se mihin uskoo ja väittää todeksi...Mielenrauha ja todellinen ystävä ja rakkaus. Kyynelvirta poskia pitkin, henkeä ahdistaa ja veren kulku meinaa pysähtyä, kun kova ja kylmä totuus iskee mieleen kuin naama täydellä vauhdilla betoniseinään. Veri kulkee ainoastaan haavoista ulos, henkeä ahdistaa vain lisää hirttosilmukan kautta.

Nyt olen taas täällä, neljän pehmeän seinän sisällä, siteet ympärilläni estävät minua vahingoittumasta. He sanovat minua hulluksi.

Myös kaulakoru, jonka käärmeensilmä muistutti hänen silmiään, oli poissa, ties missä. Se kaulakoru oli rakas minulle, se toi minulle onnen..Se toi minulle hänet. En tiedä miten se hänet minulle kokonaisuudessaan toi, mutta silmät olivat samanlaiset. Aina kun puristin kaulakorua, tunsin kuinka hän halasi, sekä puristi luurangonlaihoilla ja lumenvalkoisillaan käsillään minua.
Aina kun suutelin korua niin tunsin kuinka hän suuteli minua, hieman kylmät ja kovat huulet mutta silti niin turvalliset ja lämpimät. Hän sanoi minulle joka päivä että; "Minä suojelen sinua tältä maailmalta, minä suojelen sinua todellisuudelta."

En kestä maailmaa enkä elämääni ilman häntä.

En ikinä rakastanut ketään muuta niin paljon kuin häntä. En edes koskaan ollut rakastunut kehenkään muuhun.

Selite: 
Skitsofreniasta tuleva harhakuva(ko?).
Kategoria: 
 

Kommentit

Hieno harha jos niin voi sanoa, upea tarina hyvin kirjoitettu!!

 

Käyttäjän kaikki runot