Elisa

Oli joulupäivä. Katselin ulos huoneeni ikkunasta, kunnes kännykkäni soi. Se olit sinä, Elisa. Soitit minulle. Puhuttiin vain hetki, kunnes lähdit matkahan. Minä lähdin sinua vastahan. Oli ilta, pimeä ja synkkä talvi-ilta. Hyppäsin pyörän selkään ja matkaan lähdin. Vähän aikaa, kun olin polkenut, jatkoin kävellen. Alle kilometrin jälkeen, soitin sinulle. Olit lähellä minua. Kuulin jo äänesi. Pimeässä sinua ei vain näkynyt. Vielä vähän matkaa kävelin vastaan, kunnes löysimme toisemme pimeässä. Lähdimme yhtä matkaa kävelemään kotiani päin. Siinä me sitten yhdessä vierekkäin kävelimme pimeässä, kylmässä talvi-illassa. Perille päästyämme, sisälle menimme, huoneeseeni kävelimme. Siellä paljon juttelimme ja kuvia otimme. Se ilta oli iki muistoinen, vaikkei kovinkaan kummoinen, teit siitäkin jouluillasta iloisemman.

Kolmen päivän päästä kylällä olimme ja meillä oli mukavaa, vaikka ulkona olikin kylmä. Kuuden aikoihin meille päin lähettiin. Autossa soi musiikki ja tunnelma oli mahtava. Sama tunnelma jatkui meillä ollessamme. Sinä iltana tanssittiin paljon, vielä enemmän kuunneltiin huippua musiikkia. Ensimmäistä kertaa sinä iltana kokeilin pizzan tekoa. Et sinäkään sitä taitoa hallinnut, mutta hauskaahan se oli, kaikki ainekset vain loppuivat kesken ja taikinaa tuli liikaa. Olihan se pizza loppujen lopuksi sairaan hyvää. Miksi sen illan piti olla viimeinen? Miksei se hauska voinut jatkua loputtomiin?

Tätä olen pohtinut ja löytänyt vastauksen:

Ei kuolema ole arvoitus, joka kerran ratkeaa, se on ihmisen oikeus, ikiuneen nukahtaa. Ei tunne tietänsä ihminen, elo on kuin haihtuva hetkinen. Jokainen lähtö voi olla viimeinen, jokainen hyvästijättö ikuinen. On lähdön hetki salainen, vain Luoja tietää sen.
Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän, yht´äkkiä huomaa, se päättyikin tähän. On paikkasi tyhjä ja korvaamaton, ja kaipuu suuri sanaton.

Minulla on ikävä sinua, Elisa. Minulla on ikävä parasta ystävääni. Minulla on ikävä aikojamme, jotka ovat syvällä sydämmessäni – niin kuin sinäkin. Tulen aina muistamaan sinut hymyilevänä, luotettavana, kauniina, rakkaana ystävänä, joka ei koskaan pettänyt minua tai jättänyt yksin, kun häntä tarvitsin.

Vaikka tiemme erkani maan päällä, jäi meille muistojen silta. Sillä sillalla kanssasi saamme olla joka ainoa päivä ja ilta.
Jokaisessa poisnukkuneessa ystävässä me kadotamme osan itsestämme, usein juuri parhaan osan.

Niin minäkin menetin paljon sinun mukanasi. Enää en voi kertoa kasvotusten sinulle salaisuuksia, mutta voin aina katsoa taivaalle ja uskoa siihen, että sinä näet ja kuulet minut. Enää en kuitenkaan voi toteuttaa yhteisiä lomasuunnitelmia kanssasi. Enää en voi soittaa sinulle, vain sen takia, että haluan kuulla äänesi. Enää en voi halata sinua, mutta olet silti aina mukanani – ja tiedän sen.

Niin paljon jäi tekemättä, mutta niin paljon myös teimme. En voi ikinä unohtaa, kun soittelimme pilapuheluita ja otimme hauskoja kuvija joille nauroimme koko ajan – nauran niille vieläkin, koska muistan kuvaushetken ikuisesti, muistan aina mitä juuri niissä kuvissa tapahtui. En voi unohtaa kuinka olemme tanssineet hullun lailla discoissa, harkoissa, meillä, teillä, kylällä, kaikki alla – samalla tietysti huudattaen musiikkia ja laulaen. En voi unohtaa, kun olemme kesällä hyppineet trampoliinillä bikiinit päällä ja otettu huutokilpailuita. Muistan kuinka teimme omaa lehteä ja omia tv-ohjelmia.

Elisa, muistatko leipomisyrityksemme, jotka ovat lähes aina epäonnistuneet. Muistatko tyttöjen leffa illat, illat, jolloin ei saanut puhua pojista? Tai yöt, kun emme ole saaneet unta, kun olemme pohtineet yhdessä maailman ihmeitä ja elämän eri hetkiä.

Se, mitä olimme, olemme nyt.
Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljen metsässä, jossa kuljimme yhdessä
ja etsin aurinkoiselta pientareelta varjoasi,
kun pysähdyn kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen
ja kädelläni etsin tapani mukaan sinua
enkä enää löydä ja tunnen surun hiipivän sydämeeni
olen hiljaa.
Suljen silmäni.
Hengitän.
Kuuntelen askeltesi ääntä sydämessäni.
Et ole poissa, kuljet mukanani, aina minussa.

Elisa, muistan aina, kuinka hauskaa meillä on ollut. Kaikki ne rilike- ja kyläreissut. Miten voisinkaan unohtaa nuin ihanan ihmisen? Kanssasi ei tarvinnu tapella. Sun kanssas oli aina hulvatonta, ei ikinä tylsää. Olit niin ainutlaatuinen. Hymys sai minut aina paremmalle tuulelle. Olin aina iloinen, kun näin sinut koulussa. Olit paras lohduttamaan ja tiesin, että suhun pysty luottaan. Sä ansaitset levon ja kaikkihan sen tietää: sun on nyt hyvä siellä.
Taas valo viiltää taivaanrantaa
Se päivän yöstä erottaa
On tullut aika pois se antaa
Jota niin paljon rakastaa
Sen järjellä me ymmärrämme:
Kun toinen lähtee, toinen jää
Vain pieni lapsi sisällämme
Ei sitä tahdo käsittää
Hyvää matkaa, hyvää matkaa
Kulje kanssa enkelin
Hyvää matkaa, hyvää matkaa
Sinua paljon rakastin

Niin monet kerrat tähän rantaan
Olemme tulleet ennenkin
Jättäneet kahdet jäljet santaan
Nyt yhdet vain vie takaisin

Siis hyvää matkaa, ystäväni
En enää puhu enempää
Tärkeimmän tiedät, ja se riittää
Muu on nyt yhdentekevää

Hyvää matkaa, hyvää matkaa
Kulje kanssa enkelin
Hyvää matkaa, hyvää matkaa
Sinua paljon rakastin

Lepää rauhassa, Elisa.

Jassu