karumelli

Oven raosta pilkotti pientä välkkyvää valoa. Pienet kädet kurottivat ovenkahvaa kohti. Sormet kiupahtivat kahvan ympärille ja tyttö veti kahvaa alas koko painollaansa. Oven auetessa, huoneesta tulvahti ulos pehmeää, hieman käheää, mutta kirkasta naurua. Tytön korvissa tämä oli maailman rakkainta ja turvallisinta naurua. Naurua, johon jokainen pystyi luottamaan, että se oli aitoa. Ja se pieni välkkyvä valo tuli tietysti vanhasta suomalaisesta mustavalko elokuvasta, jota valkeatukkainen mies katseli hymyillen. Isot, pehmeät ja paljon kokeneet kädet kurottivat pientä tyttöä kohti. Ne nostivat tytön miehen polvelle.
”Otatko pastillin.” kysyi lempeä ääni.
Nyökkäsin hymyillen vastaukseksi.

Papan eukalyptys pastillit olivat aina parhaita, varsinkin silloin, kun pappa niitä itse tarjosi. Muistan ne kuin eilisen, vaikka niistä on jo monia vuosia aikaa. Samoin siitä, kun tulin koulusta kotiin ja aina ensimmäisenä vastassa oli pappa. Eikä sen jälkeen, kun pappa muutti meiltä pois ole kuulunut vahoja kunnon suomalais elokuvia meidän telkkarissamme.

Pappa opetti meille kaikille varmasti paljon. Aina lauantaisin lämmitimme yhdessä papan kanssa saunan. Pappa opetti minulle, kuinka isoja lölyjä otetaan. Hän myös aina saunoessamme sanoi ”Älä unohda pestä varpaiden välejä kunnolla!”
Ja niin me sitten aina pesimme varpaittenkin välit huolella. Pienestä tytöstä se tuntui hölmöltä, mutta olen kuitenki muistanut niistä päivistä asti aina pestä varpaidenkin välit hyvin.

Muistan, kuinka oli aina mukavaa karata äidiltä papan huoneeseen juttelemaan. Muistan, kuinka hän kertoili nuoruudestaan kaikkea jännittävää.
Voi kunpa pystyisinkin vielä muistamaan ne aidot tarinat hänen seikkailuistaan. Pieni tyttö kun ei voinut edes mielikuvituksellaan luoda semmoisia kertomuksia.

Väsynyt pieni tyttö taivaltaa koulupolkuaan pitkin kotia kohti. Matkaa riittää pienille jaloille. Vähän matkan päässä häämöttää tuttu mies pyörän selässä. Kun väsyneet jalat eivät enää jaksa kantaa, ottaa mies tytön pyörän tarakalle. Kun tyttöä pelottaa kyydissä, hän kietoo kädet tiukasti miehen takin ympärille. Pyörämatka päättyy turvallisesti keltaisen talon pihaan. Kun pienet jalat eivät enää jaksaneet, otti väsyneet kädet tytön syliinsä ja kantoi kotiin. Kun kotona tuntui turvattomalta, papan huone tuntui maailman turvallisimmalta. Uskon, että vielä tänäkin päivänä pappa kulkee koko ajan vierellämme ja kun tuntuu, ettemme enää jaksa jatkaa, pappa kantaa meitä.

Mikä tuo helinä on? Mistä se tulee? Kuuletko laulun sorinaa? Seuraa ääntä. Se tulee tuolta, papan huoneesta. Huoneeseen astuttuani huomaan, kuinka rakas pappani istuu matalla, harmaalla turkilla päällystetyllä jakkaralla virsikirja kädessään. Ryppyisiltä huulilta tulpahtelee tunteella virren sanoja. Minulla ei edes riitä sormet kertomaan, kuinka monta laulua pappa minulle opetti. Ainakin yhden muistan vieläkin.

Makeasti oravainen
makaa sammalhuoneessansa;
sinnepä ei Hallin hammas
eikä metsämiehen ansa
ehtineet milloinkaan.

Mutta niin vain ehtivät, ennen kuin kerkesimme sanoa hänelle edes kuinka paljon välitämme. Kuinka paljon rakastamme ja kuinka paljon nyt ikävöimme.
Siellä torkkuu heiluhäntä
akkunalla pienoisella,
linnut laulain taivaan alla
saattaa hänen iltasella
unien Kultalaan.

Ja niin meidänkin rakas pappamme on nyt saatettu unien kultalaan, paikkaan jossa hänen ei tarvitse enää tuntea kipua. Paikkaan jossa hän saa vihdoinkin levätä. Vaikka kuinka paljon olisimme halunneet vielä hetken pitää häntä luonamme, tiedämme, että hänen on nyt parempi siellä, missä ikinä onkaan.

Haluan vielä sanoa, ettei tämä ole hyvästijättö. Pappa ei ole mennyt pois, vaikkemme enää häntä nää. Siksi sanomme, kuten aina ennenkin: Hyvää matkaa, kulje kanssa enkelin! Hyvää matkaa, sinua paljon rakastin!
Ja kun saavut rauhan rantaan, vie terveiset isälle. Vielä jokin ilta kohtaamme ja silloin halaan sinua kovemmin kuin koskaan ennen.

Lepää rauhassa rakas pappa.

jassu