Kuolemakin valehtelee

Ensimäinen sairaspäiväni.

- Eikö hän parane?
- Ei, mutta hänellä on aikaa vielä vähän. Teillä on kaksi vaihto ehtoa. Pidätte hänet täällä ja voimme hommata hänelle lisää aikaa tai... viette kotiin ja kutsutte kotilääkärin.
- Pidetään täällä samapa tuo.

Niin 'samapa tuo' no niin on minullekin. Parempi vain jäädä tänne ja unohtaa kuin mennä kotiin ja koko ajan kuunnella muitten muistutuksia.

- Lähdetään jo Arttu.
- Hei hei rakas, nähdään huomenna.

Varmaan menevät hankkimaan toisen lapsen heti. Toivottavasti sekin kuolisi heti. Hah.

Lääkäri laski minun sänkyni ja sulki oven lähtiessään.

Niin sitä vain kuoleva tänne jätetään. Kiitti Jumala, voi vittu. Kiitti paljon täst elämäst minkä annoit mulle

Olisin huutanut sen ääneen, mutta ensiksikään en halunnut hälyttää paikalle lääkäreitä, toiseksi en halunnut yhtään enempää piikkejä käteeni ja kolmanneksi kylkeeni sattui ihan vietävästi.

- Sinuna antaisin Jumalan hoitaa vaan omat huolensa, sanoi ääni vierestäni ja käänsin päätäni nähdäkseni sen verran, kuka vieressäni istui.
Poika antoi minun tarkkailla itseään kunnolla. Hän oli melko pitkä, vaaleahiuksinen ja siisti pukeutunut nuorukainen. Ainoastaan minua epäilytti viikate joka hänen vieressään lepäsi.
- Kuka helvetti...
- Helvetti, en nyt kai. Kuolemapa pikemminkin, vaikka sitäkin nimitystä harva vain käyttää, sano vaikka Matiksi.
Nielaisin ja katsoin kauhuissani viikatetta.
- Älä ny hullujas kuvittele. En mä tullu sulta henkeä riistämään, se kuuluu vaa vakio varusteisii.
Naurahdin väkinäisesti ja mietin jotain sanottavaa.
- Mitä sä sitte tääl teet? Sanoin vahvalla äänellä.
- Kyllähä tuosta tytöstä ääntä lähtee, vaikka kuoleman parrassa onkin. Heh, heh hyvin sanottu parrassa. Ei mulla kyllä mitää partaa oo, Matti irvisti.
Minäkin vähän rentouduin ja ajattelin, että kumpa saisin vähän ylöspäin tätä sänkyä:
- Älä huoli minä autan, Matti sanoi ja nosti sänkyä pystyasentoon.
- Osaat lukea ajatuksia, sanoin huomattavasti helpottuneena.
- Niimpä hyvinkin, mutta vain seuraavien potilaitteni, Matti sanoi ja katui heti sanojaan. Käänsin vain katseen pois ja huokasin:

Hän sittenkin vie minut pois

Hetken oli ihan hiljaista sitten Matti sanoi:
- Minun on parasta mennä, joku tulee kohta.
- Niin ja... Esitä nukkuvaa jos haluat heistä eroon nopeasti. Hymyilin Matille ja katsoin kuinka hän käveli ovesta ulos niin, kuin tavalliset ihmiset.

Ainakaan hänellä ei ollut mitään ihmeellisiä voimia. Ihan tavalliselta hän vaikutti, mutta kyllä kai poliisit tai vartijat olisi pysäyttäneet hänet kerta hän tuon kaamean viikatteen kanssa heiluu.

Ovi kävi, esitin nukkuvaa. Hoitaja toi pöydälle juoman ja jäi seisomaan sänkyni viereen.
- Kerrassaan kummallista, enkös minä juuri tätä sänkyä laskenut? Hoitaja pohti ääneen.

Matti siis oli ihan tavallinen, miksi hän muuten olisi jättänyt sängyn ylös?

Hoitaja jätti minut taas yksin ja mietin.

Mietin Mattia, jotenkin hän sai minut tuntemaan itseni vahvaksi. Hänessä oli jotain lääkettä. Kumpa hän tulisi taas luokseni.

- Tulen huomenna! Kuulin äänen. Räpsäytin silmiäni kerran. Oliko se Matti? Mitä hän sanoi? Saiko hän tulevansa huomenna... Olin niin helpottunut, että olsiin voinut hypätä sängystä suoraan ylös.
Kuitenkin silmäni painoivat niin paljon, että nukahdin melkein heti.