"Nuoret lähestyivät hiljaa kartanoa, mutta pysähtyivät portaiden alapäähän. He katsoivat toisiinsa totisina ennen kuin uskalsivat edetä ovelle ja avata sen. Raskas puuovi voihkaisi äänekkäästi nuorukaisen työntäessä sen auki. Nuori, rakkauden sokaistama pari astui arasti tuohon ajan pölyttämään rakennukseen, ja painoi oven varovasti kiinni perässään. Hiljaa - lähes hiipien he astuivat paksujen marmoripylvästen lomasta suureen hämärään saliin, jossa pitkät, paksut viininpunaiset samettiverhot painautuivat vanhaa puulattiaa vasten. Ne turvasivat siihen, päästäen vain muutaman hennon valonsäteen huoneeseen. Pölyhiukkaset leijailivat hämärässä salissa, ja hämähäkkilegioonat marssivat ympäriinsä äänetöntä marssiaan. Keskellä salin takaseinää oli jykevä kivitakka, jonka tulipesässä makasivat puoliksi palaneet halot pehmeällä tuhkavuoteellaan. Ne odottivat, että joku raapaisisi tulitikun ja sytyttäisi niiden pinnan lämmittäviin liekkeihin vielä kerran. Ne odottivat turhaan. Nuoret vetivät ovet kiinni, jotta ulkona jo valloilleen päässyt sade ei tulisi sisälle saliin. He istuutuivat antiikkiselle divaanisohvalle ja hakivat turvaa toisistaan sateen yltyessä, ja pimeyden langetessa kartanon ylle. Toisiinsa kietoutuneina he kyyhöttivät sohvan nurkassa, ja antoivat suudelmien karkoittaa myrskyn mielistään. Heidän välilleen leimahtanut liekki oli kirkkaampi kuin mikään tuli, joka tuossa vanhassa takassa oli koskaan palanut..."
Mies heräsi pimeään huoneeseen lakana selkään liimautuneena. Rintalastan alla tuntui tuttu, raskas puristus - nimetön paino, jota hän oli kantanut mukanaan jo vuosia osaamatta koskaan paikantaa sen alkuperää. Mutta tuo uni - se tuntui liian todelliselta. Oliko se Muisto? Ei hän sellaista unen kartanoa muistanut. Mutta sen nuoren tytön hän muisti. Ja sen pojan.
Miehen vieressä peitto nousi ja laski rauhallisen tasaisesti. Syksyinen sade ropisi peltistä kattoa vasten. Talon rakenteet natisivat koleassa yössä. Jokin liikahti hänen sisällään. Aivan kuin kaukainen menneisyys pyrkisi pintaan - elämä, joka tuntui yhtä kaukaiselta kuin se olisi eletty edellisessä elämässä. Aika, jonka hän oli muurannut itseltään umpeen jo kauan sitten. Se ei ollut vain muisto tytöstä. Se oli muisto myös tuosta nuoresta pojasta, joka joskus uskalsi olla avoin ja hauras.
Mitä heille oikeastaan tapahtui? Mies yritti tavoittaa sitä hetkeä, jolloin kaikki alkoi murentua. He olivat vasta harjoittelemassa aikuisuutta, liian vakavina ja liian aikaisin. Olivatko he rakastaneet toisiaan niin palavasti, että se oli heille itselleenkin liikaa? Kaikki oli heilahdellut äärilaidasta toiseen: Valvomista aamun varhaisille tunneille, suuria sanoja halvan vuokra-asunnon sängyllä, riitoja, joita sovittiin katuen keittiön lattialla.
Hän muisti sen ehdottomuuden, jolla he piirsivät tulevaisuutta: yhteinen koti, yhteiset lapset, koko elämä valmiiksi lukittuna ennen kuin he olivat nähneet suuresta maailmasta vilaustakaan. Ja sitten oli se outo, jäytävä kiire. Yhtäkkiä poikaa olikin alkanut ahdistaa tytön varmuus. Tulevaisuus ei tuntunutkaan enää seikkailulta, vaan valmiiksi valetulta muotilta, johon hän pelkäsi tukehtuvansa.
Pala palalta mies lähti purkamaan muureja muistojen tieltä: tunteita, haaveita, haluja. Hän yritti etsiä jotain järkevää syytä, miksi kaikki oli pitänyt rikkoa. Mutta vuosien takaiset selitykset olivat pelkkää lahonnutta paperia - hataria suojia, joiden taakse nuorukainen oli paennut omaa epävarmuuttaan. Niiden takaa ei paljastunutkaan mikään virhe tai väärinkäsitys, vaan jotain paljon kipeämpää: kaksi viatonta ihmistä, jotka olivat saaneet rakastaa toisiaan ehdoitta, ilman kompromisseja tai epäröintiä ja ennen kaikkea ilman kovan elämän kolhuja. Sieltä paljastui elämä, joka oli ollut valmis alkamaan, mutta jonka hän itse oli pyyhkäissyt syrjään.
Ja sitten se iski. Ei lempeänä muistona, vaan pimeästä nousseena hyökyaaltona, joka löi miehen rintakehän kasaan puristaen kaiken ilman keuhkoista. Se oli riipivä, melkein sietämätön kipu - jotain niin paljasta ja puhdasta, ettei hän ollut tuntenut vastaavaa vuosikymmeniin. Kaiken aikuisuuden, velvollisuuksien ja tasaisen arjen alle hän oli unohtanut, millaista oli tuntea niin, että se teki kipeää. Unohtanut, miltä tuntui rakastaa palavasti. Tulla nähdyksi kokonaan.
Kyyneleet nousivat silmiin varoittamatta, lähes polttavina. Mies puristi silmänsä kiinni ja painoi leuan tiukasti rintaansa vasten, ettei tuo vieressä nukkuva heräisi patjan tärinään. Hän yritti puolustautua hyökyaallon kieputusta vastaan: hänhän oli onnellinen, hänhän oli saanut kaiken mitä miehen kuului toivoa. Oli koti, perhe, turvattu arki ja jaettu elämä. Kaikkihan oli rakennettu tismalleen ohjeiden mukaisesti. Ja silti, keskellä tätä ulospäin virheettömältä näyttävää elämää, hän oli hiljaa luovuttanut pois sen ainoan asian, joka oli joskus tehnyt hänestä kokonaisen.
Mies tajusi, ettei ollut itkenyt vuosiin. Ei siksi, etteikö elämä olisi joskus satuttanut, vaan siksi, että hän oli oppinut vaientamaan tuon puolen itsessään. Hänestä oli kasvanut mies, joka hoiti velvollisuudet määrätietoisesti ja suoritti vuosia elämästään kylmän laskelmoivasti. Hän oli lakannut ottamasta maailmaa vastaan täydellä sydämellään.
Kyyneleet lämmittivät jo poskia. Vaimo käänsi vieressä kylkeään, ja mies antoi nyt rintakehänsä vapista vapaammin. Miten hän oli voinut elää näin pitkään pelkällä puolilämmöllä? Hän muisti sen nuoren tytön katseen, sen tavan, jolla heidän ihonsa olivat joskus löytäneet toisensa pimeässä ilman epäröintiä tai selittelyjä. Se ei ollut pelkkää nuoruuden huumaa - se oli ollut lämmin koti - paikka, jossa heidän ei tarvinnut esittää toisilleen vahvaa tai valmista. Tuo koti oli kauan sitten purettu, korvattu uusilla valkoisilla seinillä, eikä sinne ollut enää paluuta.
Tyynyliina alkoi kastua kyynelten virrasta. Aallonharjan takaa kajasti kuitenkin himmeä lohtu. Se tuntui hyvältä. Vapauttavalta. Kuin kaikki vuosikymmenten aikana padotut tunteet olisivat purkautuneet yhdellä kertaa. Mutta tuon hetkellisen helpotuksen perässä nousikin jo uusi tunteiden aalto: tällä kertaa kylmempi ja paljon viiltävämpi. Katkeruus. Mies yritti kaivaa muistoistaan jotain syytä - jotain tytön tekemää virhettä tai väärää sanaa, johon tuo tunne voisi tarttua. Mutta muistot tytöstä olivat kirkkaan puhtaita. Ei tyttö häntä ollut pois ajanut - poika oli itse astunut ovesta ulos. Pelkuruuttaan, turhamaisuuttaan, lapsellisuuttaan. Hän oli saanut käsiinsä jotain mittaamattoman arvokasta ja heittänyt sen menemään vain siksi, ettei osannut sitä vielä kantaa.
Mies pyyhkäisi kämmenellä kyyneleet poskiltaan, veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja päästi pitkän, raskaan huokauksen. Itku loppui yhtä äkillisesti kuin oli alkanutkin. Huoneessa oli taas aivan hiljaista. Sade katolla oli vaimentunut tasaiseksi huminaksi, mutta makuuhuoneen ilma tuntui yhä viileältä hengittää. Mies makasi selällään ja antoi hengityksensä tasaantua hiljalleen. Hän tuijotti pimeää kattoa ja yritti ymmärtää kokemaansa. Kipu ei ollut kadonnut, mutta sen terävin kärki oli taittunut. Mitä tuo nuori poika olisi voinut tehdä? Hänhän oli ollut sokea ja keskeneräinen. Vasta opettelemassa maailmaa ja oppimassa itsestään. Eikä hän voinut tietää, miten harvoin elämässä kohtaa jotain niin ainutlaatuista.
Nyt, vuosikymmenten ja valmiiksi rakennetun elämän jälkeen mies oli ensimmäistä kertaa pysähtynyt kunnolla katsomaan taakseen. Mutta ei hän löytänyt sydämestään vihaa. Ei hän halunnut tuomita sitä nuorta poikaa, joka oli pelästynyt liian kirkasta liekkiä. Poika oli ollut liian nuori ymmärtämään, ettei kaikkea olisi tarvinnut heti ratkaista tai lukita. Hän oli luullut pakenevansa ansaa, vaikka juoksikin karkuun ainoaa asiaa, joka olisi voinut hänet pelastaa. Mies antoi hiljaa anteeksi tuon pojan sokeuden ja sen kiireen, joka heidät oli aikoinaan erottanut. Mennyttä ei saa takaisin, mutta ehkä sitä ei tarvitsisi enää paetakaan.
Mies sulki silmänsä ja kuiskasi pimeyteen niin hiljaa, että ilma tuskin värähti hänen huulillaan: "Kiitos, että olit". Hän oli kiitollinen, että oli saanut kokea sen edes kerran tässä elämässä - seistä kirkkaan liekin keskellä ilman suojia, vaikka vain sen lyhyen hetken. Ehkä jossain toisessa ajassa, tai toisessa elämässä, he kohtaisivat uudelleen. Ja ehkä silloin hän olisi valmiimpi.
Pimeys huoneessa ei tuntunut enää niin kylmältä. Sade oli lakannut. Ikkunanraosta alkoi hitaasti piirtyä aamun ensimmäinen harmaa kajastus. Se oli pehmeän armollinen. Mies katseli kattoon piirtyviä hämäriä varjoja ja ymmärsi, että tuo nuori tyttö ja se sateinen kartano tulisivat aina kulkemaan hänen mukanaan - ei avoimena haavana, vaan salaisena valona, jota arjen harmaus ei voisi koskaan sammuttaa.
Selite:
Muiston kaiku on vastaus novelliin Muisto.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
