Nimetön

Sun jälkeen
kaikki
mun elämässä
meni
päin
helvettiä.
Annoit mulle lähtiessäs
mun ruosteisen sydämen
takaisin.
Ja siitä se sitten lähti;
verenmyrkytys.
Sä myrkytit mut
niin kuin sä myrkytit
kaikki muutkin ihmiset
ympärilläs.
Sen takia mä makaan nyt tässä
arkussa.
Mä tunnen, miten sä tuijotat
mua arkun kannen läpi;
hymyillen sitä kieroa,
vähän vinoa hymyäs.
Tyytyväisenä siitä,
että mä makaan
nyt siinä.
Jos sä et saa mua pitää,
niin ei saa kukaan muukaan.
Eiks se niin menny.
Mut hei;
sä luulet onnistunees.
Sä luulet, et kukaan ei
saa koskaan
tietää mun todellista
kuolinsyytä.

Että sä hakkasit mut hengiltä.

Oot varmaan joskus
kuullut sanonnan;
"Älä nuolase ennen ku tipahtaa".

Mä varotan sua.
Ihan vitun viimesen kerran.
Painu helvettiin siitä mun arkun vierestä.
Sä saastutat ilman niin kuin myrkyt
yleensäkin.

Mä en todellakaan ole kuollut.
Mä vaan nukun.
Kerään voimia.

Hymyile vielä kun voit.
Kohta mä herään vahvempana ku
koskaan.

Ja sillon...
Mä tuun sun uniin.
Ja siitä on hauskuus kaukana.
Hyvin kaukana.

Mä kostan sulle kaiken.
Ihan kaiken.
Hymyillen.

Saatpahan nähdä,
että mä olin

helvetin

väärä

kohden
sun sairaudelle.