Tänään tajusin ikävöiväni farkkutakkisi tuoksua,
kuivia käsiäsi niiden taskuissa.
Sitä ilmettä, mikä häivähtää kasvoillasi silloin, kun tajuat sanoneesi jotain typerää,
huonoja syitäsi laittaa viestiä kahden aikaan yöllä.
Tajusin vihdoin, vaikka tiedän paremmin kuin hyvin että löysit vihdoin sen, mitä kauan kaipasit
ja että minun pitäisi olla vähintään iloinen.
Hän nauraa varmasti oikeissa kohdissa
(tai ainakin oikealla tavalla väärissä),
hän on itsenäinen ja fiksu
(tai ainakin seisoo omilla jaloillaan),
hän osaa valita oikeat sanat
(ehkä jopa sanoa ne oikeaan aikaan),
hän on kaunis ja hurmaava
(tai ainakin hyvin rakastettava).
Olisit ottanut edes sellaisen, jota saisin yön pimeinä tunteina halveksia.
Me emme enää käy syömässä
siinä pienessä ravintolassa jossa meitä luultiin pariksi
ja jonka edessä opetit minua käyttämään parkkimittaria.
Me emme enää puhu siitä
olemmeko outoja vai persoonallisia
emmekä väittele siitä
onko ihmisen parempi elää maalla vai kaupungissa.
Me emme enää käy.
Me emme enää puhu.
Enkä minä katkera ole, mutta kun.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
