TAKAIKKUNA:
VUOSAARI, 2026
Paula A.M. Puolakka
VUOSAARI, 2026
Paula A.M. Puolakka
PROLOGI
Psykoottisen naapurinleidin huuto leikkaa läpi
meri-ilmassa liitelevien lokkien
kirkumisen:
itseään nuoremman muslimimiesystävän
terrierin räksytys terassilla
tunkeutui sisälle asuntoon
ja rikkoi hetkellisen illuusion
”ottoäidin” henkisestä tasapainosta.
A-siivessä,
toisessa kerroksessa,
viisikymppinen mies istuu rennosti
retkituolilla:
hän polttaa pikkusikaria pelkissä shortseissa
ja lukee taskukokoista kovakantista kirjaa.
Miehellä on aktiivisten liikuntavuosien tiukentama vartalo,
mutta kalpea kroppa ja pälvikalju
– auringon porotettua Vuosaaressa jo kuukauden ajan
pilvettömältä taivaalta
ja lämpöasteiden liikuttua 22 ja 26 Celsiuksen väillä –
paksusankaiset ”älykkölasit”
sekä parvekkeelle turvapaikaksi luotu
krominen grillikeidas auringonvarjoineen
viestivät,
että hän liikkuu ja seikkailee enää vain päässään.
A-siivessä,
kolmannessa kerroksessa,
käy levoton liikehdintä ja möreä soperrus
kankaisen valkoisen näkösuojan takana.
Kaksi silmäparia yrittää tiirata raoista kirjoittajaa.
Kirjoittaja katsoo, kuinka parrakas
kaljamahainen
30-vuotias mies
nousee seisomaan
ja suuntaa pois parvekkeelta
kuin ei olisi koskaan katsellutkaan
B-siiven alakerrokseen.
Hän on pelkissä neonoransseissa shortseissa.
Kirjoittaja näkee välähdyksen viekkaista silmistä,
kun miehen toveri nousee seisomaan
ja paljastaa kasvonsa suoraan hänelle, ketä on yrittänyt
vakoilla:
30-vuotiaalla pyylevällä naisella on blondatut hiukset
isolla hapsottavalla nutturalla,
ylhäällä päälaella,
ja hänellä on kehonsa suojana ainoastaan
kapea pinkki pyyhe.
I KERTOMUS NAAPURIN 32 OBSESSIOSTA – KIRKOLLA
”B-siiven toisen kerroksen tuore asukas on
noin 25-vuotias maahanmuuttajamies,
jonka otsa ja leuka tuovat mieleen neandertalilaisen.
Hän kulkee arki-illat ja viikonloput siiven kerroksia ylös
ja alas,
ilman mitään loogista syytä,
aivan kuin etsien kimmoketta,
sekä tuijottaa ja kuvaa parvekkeeltaan
hänestä tietämättömiä C-siiven naisia,
jotka ovat tyttölastensa kanssa sisäpihan hiekkalaatikolla,
sekä kaikkia muita naisia,
jotka kävelevät sisäpihan kautta A-siiven sivustalla sijaitsevaan
roskakatokseen.
Hänen parveketouhunsa peilautuvat hänen tajuamattaan minulle
sisäpihan toisella puolen olevan
kerrostalon
rappukäytävän
valtavan heijastavan ulkolasiseinän kautta.
Numeron 32 eilen räjähdysmäisesti esille tullut
obsessio
syntyi,
kun hän katsoi liikaa,
kun hän päätti tietoisesti
fokusoida satojen ympäristönsä pisteiden sijaan
yhteen tiettyyn pisteeseen:
kun obsessio kehittyy,
niin sille ei riitä ruoaksi enää kaukainen tuijotus
vaan täytyy yrittää maistaa, haistaa,
kuulla ja koskea.
Obsessio on limainen ja likainen mielen syöpä:
se on runkkausta runkkauksen itsensä vuoksi,
ei rakkautta,
mutta obsessiivinen ei erota toisistaan vastavuoroisen
hyväilyn tuottamaa mielihyvän ja huolenpidon tunnetta
ja puhdasta irstailua,
yritystä päästä imemään toisen yksilön yksityinen
ja salattu ydinenergia kuiviin.
Terassin nurkkauksessa
hämähäkki lähestyi seittiin sotkeutunutta
keltaista perhosta,
mutta kaadoin kaksikon päälle vettä:
seitti suli pois,
hämähäkki päätyi selälteen lattialle
jalkojaan kouristelemaan
ja perhonen oli kuin uitettu miniliina,
jonka alle sujautin tikun,
jonka varassa nostin perhosen terassin käsikaiteelle
kuivattelemaan.
Kesti vain muutaman sekunnin,
kunnes siivet olivat kuivat,
ja perhonen lensi pois.
Käännyin maassa makaavan hämähäkin puoleen
ja talloin sen kuoliaaksi:
’Not on my watch!’ ”
II PSYKO – KIRKOLLA
Miespappi tuijottaa minua silmiin
eikä ole täysin samaa mieltä kertomastani,
hämähäkin kohtalon oikeudenmukaisuudesta:
hän sanoo silmät teelautasen kokoisina ja niitä räpäyttämättä,
että armo kuuluu kaikille ja on Jeesuksesta.
Minä taas näen hänen silmistään,
että hän tykkää fokusoida
ja on ehkä itse obsessiivinen
ja pelkää, etten minä antaisi hänen mennä Taivaaseen,
Uuteen Jerusalemiin,
jos tämän tietäisin ja jos olisin syntynyt miehen kehoon:
jos olisin itse Jeesus Kristus.
Minä en ole täällä tekemässä psykoanalyysiä:
en ole sillä tuulella, eikä kumpikaan meistä
ole psykiatri taikka psykologi.
Pieni huone oli ensimmäiset 30 minuuttia
niin mukava ja kotoisa,
ja minua harmittaa, kun hänen piti hätääntyä…
suotta.
Yritän keventää: heitän vasemman jalkani pois
oikean polveni päältä lepäämästä
ja otan saman asennon uudestaan, peilikuvana,
mutta nojaan rennommin taaksepäin tuolissani,
joka on vaaleaa puuta ja mustaa kangasta,
retro,
ja totean, että ehkä minä olen vain itsekäs…
”Tiedäthän, kuten naiset ovat, joskus.”
Hän hätkähtää, ristii kädet avonaiseen syliinsä,
eikä sano sanaakaan.
Hyvä, minä mietin: hymyilen ja alan vuodattaa kertomusta
”itsekkyydestäni”,
joka miellyttää häntä,
koska hän vain tuijottaa.
Kun lopulta pääsen itse asiaan,
eli puhumaan siitä, etten olekaan itsekäs
vaan että Nooan Arkin aikainen
lisääntymiskykyisten oikea parinmuodostus
on edelleen
ainoa Isän käyttämä valintametodi,
myös Uuden Jerusalemin kohdalla,
niin hän näyttää keventyneen sisäisestä taakastaan,
muttei ymmärrä, että se näkyy minulle.
Kun päätän tapaamisen, niin hän nousee hapuillen ylös
ja ojentaa minulle kätensä:
kättelymme on voimaltaan tasaveroinen.
III PSYKO – KIRKOLLA
Naapureistani ei ole yksikään messussa paikalla:
elän asuinkompleksissa, jonka muut asukkaat eivät kunnioita
Kristuksen uhrausta
ja tämän lihan ja veren suomaa voimaa.
Katson ympärilleni,
puoliksi täydessä kirkossa,
ja näen iäkkäitä savikasvoja,
kävijöitä ilman sydäntä,
sekä pitkäaikaisrajoitteisia.
He ovat osa niiden tulijoiden kuntaa,
joita näkee kaikkialla kirkoissa:
kun Lotto ei nostanut monen yrityksen jälkeen
sosiaalisessa hierarkiassa toisten yläpuolelle,
kun entinen aviopuoliso vei itselle niin kovin rakkaan
omakotitalon,
auton,
mökin
ja lemmikin,
niin yhtäkkiä keksittiin: ”Kristus!”
Ja kirkossa istuminen ei ole heille muuta kuin esitystä:
ollaan kovana ja jähmeänä tuijottamassa
korkealla valkoisella seinällä
kaukana edessäpäin
näkyviä kasvottomia mustarajaisia ihmisfiguureja,
joiden edessä,
pienen pöytäristin luona,
pappi käy aukomassa suutaan.
Ja kun pappi hiljenee, kutsuttuaan osallistujia eteenpäin,
niin sitten rynnätään
kuin maatalon pitopöytään
ottamaan omiin kätösiinsä
muiden tavoin
”ohut pala leipää”
ja ”pikarillinen viiniä”
ja ilman Aamenta oikein reippahasti
maiskautetaan alkupalat suihin ja kurkusta alas
ennen kuin juostaan kirkkokahvipöytään
pullaa mässyttämään ja puhumaan paskaa
naisista, joiden kanssa
juoru-ukot eivät pääse pukille,
ja jotka ovat nuorempia
ja kauniimpia kuin juorurinkien
juorueukot itse nyt ja 30 vuotta sitten.
”Ollako vai eikö olla…” käy kirjoittajan mielessä
yksin keskellä jonninjoutavaa hälyä,
mutta aidosti Kristuksessa,
Ajan ja Elämän tuolla puolen,
Uudessa Jerusalemissa henkisesti.
Ja pappi luulee, ettei kirjoittaja tunne
tämän tuijotusta niskassaan:
kirjoittaja ei vain välitä, koska hän on
Kirkon Oma ”Psyko”,
yhtä fokusoitunut omaan itseensä
kuin Anthony Perkinsin esittämä hahmo
ja muille eläjille yhtä hyödytön kuin tuo kuolleen pitäjän
ristiinpukeutuva,
feminiinienergian
epätasapainotilan kanssa kamppaileva,
naimaton.
Vaatetuksensa perusteella kirjoittaja on kuitenkin
ainoa tasapainoinen feminiini paikalla,
vahvasta sisäisestä maskuliinienergiastaan huolimatta,
sillä siinä missä kaikki muut syntynaiset ovat sonnustautuneet
miesten housuihin ja kauluspaitoihin,
niin kirjoittajalla on yllään musta pohjemittainen messumekko
sekä musta samettitakki:
naisen sisäinen maskuliini heijastuu ulos kaulassa roikkuvan
hopeisen ristin ja sydämen kautta.
EPILOGI
Vastaleikatun ruohon tuoksu kättelee suolaista meri-ilmaa,
johon sekoittuu terassilla vesimaljassa lepäävien
valkoisten leikkoneilikoiden
pistävä tuoksahdus:
kuoleman läheisyys ei ole poissa kesälläkään.
Sisäpihalle ilmaantuu yllättäen nuoripari,
jonka käynti on C-siiven ovelta kauempana oikealla siintävälle
A-siiven roskakatokselle
keskellä sisäpihaa sijaitsevan
lasten leikkipuisto-maanpintapehmusteen lomitse
muovisandaalit jaloissa
yllättävän ripeää:
30-vuotiaalla miehellä on kainalossaan kahden viikon nippu
ilmaisjakelulehtiä,
ja 30-vuotias nainen kantaa oikeassa kädessään sekä sekajätepussia
että pulleaa biojätepussia.
Kahden minuutin kuluttua pari ilmaantuu jälleen sisäpihalle,
mutta tällä kertaa he kävelevät virallista tietä,
laatoitusta,
pitkin ja aivan kirjoittajan terassin edestä.
Kirjoittaja näkee nyt selvästi, että miehen ruskeat hiukset ovat
rasvaiset ja sekaisin
ja että hänen tummansininen t-paitansa ja harmaat collegehousunsa
ovat ruokatahroilla.
Naisen musta t-paita sen sijaan on putipuhdas,
samoin hänen tummat kovakankaiset shortsinsa,
ja hänen luonnollisen vaaleat hiuksensa ovat puhtaat,
sileät ja terävästi leukamittaan saksitut.
Pari ei katso kirjoittajaa, mutta he luovat kaukaiset ja
uteliaat katseet oman asuinsiipensä yläkerroksiin:
he näyttävät uusille tulijoille, joilla ei ole vielä ollut
kontaktia naapureihin.
He jatkavat matkaansa oman siipensä ulko-oven ohitse,
päättävät laskeutua sisäpihan takana olevia portaita
alemmalle puistotielle, joka on kanavalaiturin vieressä:
miten kummallinen,
epäsopusuhtainen,
pari,
ja minne jatkuu yhteinen tiensä,
kun katoavat portaiden alapäähän,
kirjoittajan silmiltä näkymättömiin?
KIRJOITTAJASTA
Paula A.M. Puolakka (s. 1982) on lapsuutensa Sipoossa ja Helsingissä viettänyt, Oulussa teini-ikänsä ja varhaisaikuisuutensa elänyt ja opiskellut sekä lapsuuden maisemiinsa Helsinkiin myöhemmin aikuisena palannut FM (aate- ja oppihistoria) sekä juutalais-kristillisenä eksorsistina ja energiaparantajana toiminut Erityisosaaja (SYO, pohjatutkintoa korottaneet ja laajentaneet opinnot, sekä Jyväskylän Yliopisto, Planetaarisen hyvinvoinnin opinnot).
Tämä ei-myyntiin-menevä minikoonti beat-runoutta on poikkeuksellisesti suomeksi – Puolakan yleensä kirjoittaessa (kaksikielisenä) englanniksi – sillä sen teema keskittyy Puolakan tämänhetkiseen asuinalueeseen, Helsingin Vuosaareen, jonka asukkaat – omien sanojensa mukaan – käyttävät ja osaavat vain suomea. Puolakan aiemmat suomeksi kirjoittamat beat-runokirjat olivat virallisen tamperelaisen kustantajan julkaisemia sekä kirjakauppamyynnissä: Puolakka asui niiden kirjoittamisen aikaan Alppiharjussa sekä myöhemmin Siltasaaressa Helsingissä.
Puolakka ei enää ole tahtonut eikä tahdo solmia Suomen rajojen sisällä virallisia kustannussopimuksia: rahat menisivät täysille työnvieroksujille ja valehtelijoille, jotka saivat itse tekemillään some-väärennöksillä ja niihin valheellisesti liittämillään Puolakkaan kohdistamillaan syytöksillä Puolakalle kyhättyä sakkotuomion. Tuomiosta on valitettu EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen. Puolakka liittyi vuonna 2026 Suomen rajojen sisällä Ev.lut. kirkkoon osittain tästä syystä: automaattisen kirkollisvero-osan eurot ovat myös pois kyseisiltä (ei uskovaisilta) työnvieroksujilta ja valehtelijoilta.
Nauttikaa ilmaisesta beat-runoudesta, rakkaat lukijat!
TAKAIKKUNA:
VUOSAARI, 2026.
Paula A.M. Puolakka
Ei-myyntiin-mennyt minikoonti beat-runoutta.
Julkaistu: 1.7.2026
Lähetetty vakituisille suomea osaaville lukijoille sähköpostilla sekä julkaistu John’in toimesta tämän tahtomilla sähköisillä alustoilla.
Minikoonti on tarkoitettu vain yksityiseen lukuun.
Tekijänoikeudet pidätetään: Paula A.M. Puolakka & The Sun Cross/John (USA.)
Erityiskiitokset:
Google Superälylle ilmaisen Word -käyttöoikeuden avaamisesta & SYO.
Ritalle herkuista ja jatkuvasta tuesta!
My Team Americalle: aina pelastamassa sekä oikomassa vääryyksiä, joita Suomessa ei ole kukaan osannut tunnistaa ja oikoa!
Vuosaaren seurakunnalle: olen aina sanonut ja kirjoittanut avoimesti, jos
joku miespappi on osannut välittää Jeesuksen lihan ja veren hyvin ja toimivasti,
eli tiedätte että mitä se on, minulle, in real life.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
