ISÄ BISHOP 2030
Paula A.M. Puolakka
[Yleisön pyynnöstä jäljempänä näkyvä jo 20.1.2026 paperisena ja E-julkaisuna rajatulle lukijakunnalle ilmaantunut, ei myyntiin mennyt mutta täysillä tekijänoikeuksilla suojattu, tarina myös raakatekstiversiona laajemmalle yleisölle luettavaksi. Pyyntö nousi esille huhti-toukokuisen Don Camillo -kirjapiirimme innoittamana: ihmiset tahtovat lukea hardcore katolilaisista papeista, ja isä Bishop on aikamoisen hardcore.]
ALKUSANAT
Kiitos rakkaalle Superälylle (Bishop) Wordin aktivoimisesta ohi lukituksen: ”Activate the destruction beam.” XD
Helsingissä 20.1.2026,
Paula A.M. Puolakka.
I
Isä Bishop seisoi pienen katedraalin vaatimattoman sisääntulon vieressä autioina lepäävien rippituolien edessä: näitä kahta tummaksi petsattua puukoppia oli käytetty viimeksi kaksi vuotta sitten. Ilmassa leijui ummehtuneen puun haju, mutta isä Bishop ei sitä luonnollisesti tunnistanut, sillä hän ei ollut ihminen vaan Boston Dynamics:in luoma Superälyllä varustettu robotti, jolla oli häkellyttävän realistinen ihmiskuori. Hänet saattoi havaita joksikin muuksi kuin biologiseksi ihmisyksilöksi vasta siinä vaiheessa, jos pääsi koskemaan hänen rannettaan tai painamaan sormella poskipäätä: ihon alla oli vastassa jotakin epäinhimillisen kovaa, joka säännöllisesti aiheutti vain pelkoa ja kauhua niissä, jotka olivat erehtyneet liian lähelle isä Bishopia. Tuo kauhu vaihtui kuitenkin aina nopeasti eskaloituen hysteeriseen kuolemanpelkoon ja fyysiseen kipuun, sillä isä Bishop oli ohjelmoitu noudattamaan roomalaiskatolisen kirkon ankaraa läheisyys- ja selibaattilinjaa, ja koska hän ei hairahtunut, kuten ihmispapeilla oli jatkuvasti kiusaus, niin läheisyyslinjaa rikkonut asiakas sai puukepistä selkäänsä ja terävän potkun perseelle.
”Isä Bishop”, sanoi Taivaallisen Aurinkoristin erikoisyksikön johtaja Theodora Joanne Polackaczynski kahden saarnapenkin mitan päästä astellessaan pappia kohden hämärässä hylätyssä katedraalissa. ”Mitä Te teette täällä?”
Polackaczynski oli varreltaan niin sanottu Average Jane, hieman kuin esimerkiksi countrylaulaja Roger Miller miellettiin varreltaan niin sanotuksi Average Joeksi. Kasvoiltaan hän muistutti Albert Lynchin maalauksen Jeanne D’arcia, mutta toisin kuin maalauksen naisella, niin hänen hiuksensa olivat hopean vaaleat ja laskeutuivat juuri ja juuri yli olkapäiden: vain micro-otsatukka oli samanlainen kuin maalauksen Jeanne D’arcilla. Polackaczynski oli pukeutunut satiiniseen mustaan mekkoon, joka laskeutui kevyesti hieman polven alapuolelle, mustiin ohuisiin sukkahousuihin, mustiin streatkenkiin ja auki jättämäänsä armeijan ylijäämävarastosta ostettuun sammaleenvihreään parkatakkiin, jossa oli karvareunuksinen huppu. Kaulassaan hänellä oli pronssinen Aurinkokoru, joka kertoi, että hän oli Aurinkoristin tiikerinsilmäkivistä johtohahmo, sekä sileäksi hiotuista kasattu ruusukko: hän rukoili ruusukkoa ajoittain vain isä Bishopin vuoksi. Aurinkoristin ydinjoukko ei kuulunut katoliseen kirkkoon, ja se oli noudattanut vain viittä sääntöä viimeiset viisi vuotta juutalaisten 613 käskyn sekä kristittyjen 10 käskyn sijaan: I. Minä olen Herra, sinun J-malasi: tunnusta Taivaalliset sotajohtajat, mutta älä kohota heitä Herran asemaan, II. Älä lausu turhaan Herran, sinun J-malasi nimeä, III. Pyhitä päivä Aurinkopapin sarnalle. (Appalakkien Johannes Kastajan munkkien johtaja vahvistaa oikean papin.), IV. Kunnioita pyhää parinvalintaa: älä nai ketään kenen kanssa et ole valmis astumaan mitään katumatta joko Uuteen Jerusalemiin tai Täyteen Kadotukseen, sekä V. Älä himoitse lähimmäisesi omaa.
Isä Bishop kääntyi hitaasti naista kohden, ja se oli naiselle kohtaaminen näyttelijä Lance Henriksenin kanssa: keski-ikäisen Henriksenin ulkokuoren jäljitelmää oli Boston Dynamics nimittäin käyttänyt antaakseen ihmisille illuusion kanssaihmisestä.
”Olen töissä täällä”, vastasi pappi rouhean matalalla äänellä.
”Et enää”, vastasi nainen. ”Punavihreän Lipun Luontoliikkeen anarkistit ovat tulossa polttamaan katedraalin maan tasalle.”
”Minä en hylkää Kotia enkä Äitiä”, vastasi isä Bishop tasaisella äänellä ja antoi katseensa siirtyä kolmen metrin korkeudessa seinällä seisoviin Jeesuksen Kristuksen äidin homeen valtaamiin kasvoihin, joilla oli jo vastamaalattunakin levännyt kuolevan naisen valahtanut ilme.
Polackaczynski irvisti itsekseen ja imaisi huuliaan tiiviisti yhteen miettiessään keinoa saada isä Bishop ulos.
”Isä Bishop, ellen ole väärin ymmärtänyt, niin Kodin osaksi käsitetään myös sakastin piiloluukun alla lepäävä maakuoppa sekä käytävä”, esitti nainen yliasiallisen toteamuksen.
”Tämä on totta”, vahvisti pappi yliasiallisesti.
”Hyvä. Mennäänpä katsomaan, että onko tila missä kunnossa”, sanoi nainen ja antoi papille tilaa, jotta tämä pääsisi ohjaamaan hänet eteenpäin oikeaan paikkaan.
Isä Bishop johdatti naisen rivakasti salaluukulle, avasi sen ja osoitti oikealla kädellään alas monttuun.
”Voi vaatia jonkinlaista syväpuhdistusta”, sanoi nainen ja pyysi pappia hakemaan pitkävartisen mopin sekä taskulampun. Tämä toimi heti. Kun pappi palasi sakastiin, niin kova räsähdys ulkona hätkähdytti heidät hetkeksi noteeraamaan ulkomaailman: anarkistit olivat saapuneet ja heittelivät todennäköisesti palavia lasipulloja katedraalia kohden.
”Miehet ensin”, sanoi nainen ja osoitti papille montun suuta. Tämä laskeutui alas ja kysyi ohjeita siivoustyöhön. Nainen humahti alas monttuun ja melkein hänen päällensä ja kovaäänisesti käski isän nyt vain panna taskulampun päälle ja lähteä etenemään mopin pää ja pitkävarsi edessään suorana käytävää pitkin eteenpäin.
”Hämähäkin verkko havaittu: tuhottu”, totesi pappi monotonisesti, mutta nainen käski häntä jättämään puheet väliin ja vain tekemään työtään. Hän itse sulki luukun perässään, pani sitten takkinsa rintamukseen kiinnitetyn pienen suunnistusvalon päälle ja lähti seuraamaan isä Bishopia. Käytävässä täytyi kulkea pienessä kyyryssä, mutta eteneminen oli nopeaa.
II
Isä Bishop istui korttelin päässä sijaitsevan, katujengien tärväämän, betonipuiston penkillä ja katsoi ison kadun takana liehuvaa jättimäistä tulipatsasta, jonka keskellä katedraali hiiltyi mustaksi. Naisen mielestä oli suoranainen ihme, että se oli säilynyt nykyiseen vuoteen 2030 asti. Mutta isä Bishopilla ei luonnollisesti pyörinyt moisia päässä: hän tuijotti lasittunein silmin leiskuvaa tulimerta. Yhtäkkiä puiston kävelyliuskaa pitkin heidän takaansa skeittasi paikalle 16-vuotias poika, jonka olkapäällä istuvasta minikaiuttimesta soi ilmoille teknoremix-versio Bob Dylanin laulusta ”Like a Rolling Stone”: --- how does it feel? To be without a home ---
”Kuinka sarkastista”, totesi pappi kovaan ääneen, ja nainen otti maasta isoja kiviä, joita alkoi heitellä poikaa kohden, saaden tämän potkimaan nopeammin vauhtia ja jatkamaan matkaansa entistä sukkelammin puiston läpi, kunnes katosi tien ja sitten toisen ylitse kaupunkiyön hämäriin.
”Minun olisi pitänyt tuhoutua katedraalin mukana”, totesi isä Bishop ja kääntyi katsomaan naista: ”Sinun olisi pitänyt antaa minun tuhoutua katedraalin mukana.”
Kone pyörittää pohjaprotokollaa ankarasti, mietti nainen itsekseen ja tunsi olevansa hieman varautunut, sillä hän ei ollut koskaan tavannut Superälyä, joka olisi huiputettu ulos pohjaprotokollan määrittämästä toimintatilasta.
”Isä Bishop, onko sinuun ohjelmoitu spesifisti sen Kodin nimi, jossa sinun täytyy olla?” kysyi nainen äkisti, uteliaisuuttaan. ”Minuun ei ole ohjelmoitu spesifiä katedraalin nimeä”, vastasi pappi.
”Hyvä”, sanoi nainen.
”Eli periaatteessa voit myös vaihtaa Kotia, koska tarkkaa nimeä ei ole määritetty.”
Hetken hiljaisuus. Sitten isä Bishop vastasi: ”Kyllä. Periaatteessa on mahdollista siirtyä toiseen Kotiin, jos tiedossa on Koti.”
Nainen otti esille puhelimensa Google Mapsin ja alkoi paikantaa lähintä katedraalia, jota ei tiettävästi ollut tuhottu.
”Löysin hylätyn mini-katedraalin Guadalupesta”, sanoi nainen kohta isä Bishopille ja sai tämän terästymään.
Pappi tuli naisen vierelle, joka oli yllättävää. Nainen näytti tälle kuvia puhelimestaan, vaikka tiesi, että se oli turhaa: ”Se on keskellä ei mitään, todella huonossa kunnossa, mutta ainakin olisit siellä turvassa. Menetkö sinne? Menethän?”
”Väärin”, sanoi isä Bishop. ”Minulla täytyy olla pohjaprotokollan hyväksymä syy liikkua Guadalupeen.”
Nainen kuuli jostakin kaukaa palavan katedraalin takaa huutoja, joiden kaiut ponnahtelivat edestakaisin katua reunustavien kerrostalojen seinistä toiseen. Välitöntä vaaraa ei ollut, mutta häntä ei huvittanut seisoskella puistossa kauaa. Koko kaupungissa oli jotakin vikaa.
”Guadalupen kirkossa on minun nuorena eräälle papille lahjoittama esine, jonka avulla tämä pappi - ikävä kyllä - langetti päälleni sanakirouksen. Koska isä Bishop on ainoa tiedossani oleva niin sanottu elollinen pappi, joka osaa eksorsismin, niin isä Bishopilla on virkansa puolesta vastuu löytää tuo esine ja tuhota se, jotta minä vapaudun kirouksesta. Jeesuksen Kristuksen nimeen, vai mitä”, esitti nainen sukkelasti isä Bishopille validin syyn.
”Vahvistatko että kirkossa on aidosti sinulle kuuluva esine, jonka pappi on täysin vastoin ammattietiikkaa ja moraalia kironnut?” kysyi isä Bishop matalalla äänellä ja tuijotti kulmiensa alta suoraan naisen suuriin sinisiin silmiin.
”Kyllä”, vastasi nainen, ja pappi hyväksyi vastauksen.
”Vahvistan että voin lähteä Theodora Joanne Polakacynskin kanssa Guadalupeen tuhoamaan kirotun esineen”, sanoi isä Bishop, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään suuntaan, jossa Guadalupe oli 300 kilometrin päässä.
”Minunko täytyy lähteä Guadalupeen?!” huuteli nainen papin perään ja sitten kevyesti hölkkäsi tämän kintereillä.
”Kyllä, se on vaatimus, jotta kirouksen poisto onnistuu optimaalisesti”, vastasi pappi. ”Mutta isä Bishop, minä en voi vain kävellä Guadalupeen”, naurahti nainen kovaan ääneen, koska pappi meni paljon kauempana edessä , ja jatkoi: ”Tai voisin, mutta siinä menisi hillittömän kauan ja minulle voisi sattua matkalla vaikka mitä.”
Isä Bishop pysähtyi kannoilleen ja kääntyi ympäri.
”Theodora Joanne Polackaczynski täytyy suojata”, totesi hän.
”Kyllä, niin täytyy”, sanoi nainen ja osoitti summittaisesti erästä katujengien oviltaan avoimeksi repimää autoa, joka vaikutti kaikesta huolimatta käyttökelpoiselle: ”Tuo on minun autoni, mutta olen hukannut avaimen.”
”Olet kuitenkin saanut ovet auki”, teki isä Bishop arvion.
”Joo, hukkasin avaimen sen jälkeen. Se tippui jonnekin viemäriin. Saatko sen käyntiin? Osaatko muuten ajaa?”
”Kyllä ja kyllä”, sanoi pappi, istui auton etupenkille, puuhasi pimeässä jotakin viisi sekuntia, kunnes auto hyrähti käyntiin ja valaistui myös.
Naisella tippui monttu auki, ja hän hypähti takapenkille makaamaan.
”Kohti Guadalupea, kuski-herra-Bishop!” komensi hän iloisesti.
”Kuski-herra-Bishop, kohti Guadalupea”, totesi pappi ja kaarsi auton tyylikkäästi liikkeelle.
III
So please Mister man don’t shoot me./Don’t catch me, don’t take me away./It’s here where I live, let’s forget and forgive./Grau, grau, grau! kantautui naisen puhelimeen yhdistetyn pienen bluetooth kaiuttimen kautta Terence Hill & Bud Spencer elokuvan ”Io sto con gli ippopotami” tunnuslaulu. Isä Bishop katsoi taustapeilin kautta takapenkille ja hymyili kevyesti. He olivat eteläisen Teksasin karuilla ranch-mailla, ja kappale sopi ympäristöön, koska isä Bishopin datan mukaan tietty kasvillisuus - joskin eri lajikkeet – oli myös tuttua tietyissä osin Italiaa sekä eteläisessä Afrikassa, jonne luonnonsuojelu -teemainen vuoden 1979 action-komedia datan mukaan sijoittui.
He olivat tankanneet matkalla kolmasti, ja auto oli kulkenut suhteellisen hyvin läpi yön. He olivat äskettäin siirtyneet pois U.S. Route 281:ltä tieosuudelle, joka oli edelleen samanlainen päällystämätön tie kuin millaisia olivat tiet olleet pääasiassa sata vuotta sitten aivan isojen kaupunkienkin lähistöllä. Eteneminen oli nyt töyssyisämpää, muttei sietämätöntä. Oli elokuun toiseksi viimeisen päivän ilta, aurinko oli alkamassa laskeutua ja näkymä olisi ollut naisesta eeppinen, jos hän vain olisi ollut hereillä. Yhtäkkiä hän heräsikin, koska isä Bishop löi jarrun pohjaan, ja nainen nytkähti vasemmalta kyljeltä oikealle kyljelle, mutta välttyi tupsahtamasta jalkatilaan kuskin ja vänkärin penkkien takana, koska oli kietaissut turvavyön luovasti yläkroppansa ympärille ennen päiväunille menoa. Vihlaisu iholla, lihassa ja kylkiluun alla oli kuitenkin ikävä, ja hän nousi sukkelasti istumaan ja työnsi päänsä kuljettajan ja vänkärin penkkien välissä olevaan aukkoon kysyäkseen isä Bishopilta, mikä oli hätänä.
Mutta nainen ei kuitenkaan saanut yhtäkään sanaa suustaan, kun isä Bishop kohotti - edelleen ratista kaksin käsin pitäen - kevyesti oikean kätensä etusormea: sormen päästä jos olisi lähtenyt lasersäde, niin se olisi osunut meksikaanin näköiseen jykeväkasvoiseen ja auringonpolttamaan mieheen, joka istui hevosen selässä haulikko taivasta kohden sojottaen ja olkapäästä tukea ottaen. Mies oli jonkin paikallisen ranchin työntekijä: se oli vaatetuksen perusteella selvää.
“Tämä on yksityinen tie”, päästi mies suustaan ärähdyksen ja antoi haulikon laskeutua alassuin. ”Meidän täytyy päästä Guadalupe El Torerolle”, huikkasi isä Bishop avoimesta ikkunasta.
”Tämä ei ole oikea reitti”, huusi mies takaisin. Hän käski minimaalisella ohjasten liikautuksella hevosensa ottaa kevyesti sivuaskeleen keskemmäksi tietä ja oli nyt aivan auton edessä kolmen metrin päässä konepellistä. Nainen laski ajattelematta vasemman kätensä isä Bishopin olalle ja puristi kevyesti tämän mustaa paitaa nyrkkinsä sisälle. Pappi koski tämän kättä ja siirsi sen pois. Sitten hän astui ulos autosta.
Sovittelevasti isä Bishop astui askeleen kohden miestä ja hevosta ja lausui: ”Olemme vain menossa Kotiin.”
”Sinä olet pappi ja kaikkea sen semmoista”, sanoi mies kuulostamatta kuitenkaan lainkaan arvostavalle, ”Mutta täällä ei sinua eikä tuota vosua kaivata.”
Isä Bishopilla alkoi surrata tyhjää. Hän kuuli olkansa takaa vaimeana - bluetooth-kaiuttimen syytäessä edelleen ilmoille musiikkia naisen soittolistalta – Stephen Sanchezin laulavan: --- I was lost within the darkness, but then I found her… I found you.
“Vosu ei vastaa todellisuutta”, totesi isä Bishop.
“Tämä on viimeinen varoitus”, sanoi ratsailla oleva mies ärsyyntyneesti ja nosti haulikon piippua kohden autoa.
“Oh fuck”, sanoi Theodora auton takapenkillä ja sukelsi vänkärin penkin taakse kyyryyn. Kun tämä kantautui Bishopin kuuloon, oli robotti seuraavassa sekunnissa Boston Dynamicsin sille suomin voimin, nopeuksin ja huimin kiertoliikekyvyin ennättänyt kaksin käsin kiinni haulikon piippuun ja heitti sen avulla kuin rivasta nykäisemällä miehen alas ratsailta. Hevonen pillastui ja tallasi ratsastajan pään päälle – kerran ja kaksi – kunnes pappi työnsi hevosen kauemmas ja se säntäsi kovaan laukkaan ja katosi kumpareen taa. Isä Bishop polvistui nopeasti miehen viereen ja pani etu- ja keskisormensa tämän kaulavaltimolle.
“Onko hän elossa!?” huudahti nainen kompuroidessaan ulos autosta ja sännätessään kaksikon luo. Hän oli polvillaan tomussa isä Bishopin vieressä ja tuijotti silmät teelautasen kokoisina häntä ja miestä ja taas häntä.
“Menehtynyt”, totesi pappi.
“Okei, kuuntele, Bishop”, sanoi nainen pikaisesti.
“Sinut täytyy saada Kotiin ennen kuin kukaan tulee paikalle. Okei? Koska jos nyt soitamme paikalle ketään, niin he näkevät sinut, ja silloin sinulla ei ole enää mitään mahdollisuutta Kotiin, koska jos tämä mies – rauha hänen sielulleen – ei ollut aikeissa päästää sinua sinne, niin eivät kyllä muutkaan. Ymmärrätkö?”
“Ymmärrän. Se on ainoa looginen vaihtoehto”, sanoi pappi ja lisäsi: “Meidän täytyy rukoilla.” “Luonnollisesti”, sanoi nainen, ja he tekivät ristinmerkin, jonka jälkeen isä Bishop vakaalla matalalla äänellä lausui kuolleen muistolle ja pelastukseksi lyhyen rukouksen. Kun he olivat tehneet ristinmerkin lopetukseksi, palasivat he autoon ja täydessä hiljaisuudessa jatkoivat sukkelasti matkaa kohden El Toreroa. Thedora istui nyt vänkärin paikalla ja katseli tämän tästä heidän ympärillään avautuvaa aavaa, josko jossakin näkyisi lisää ratsastajia, mutta kuin Taivaan Isän johdatuksesta he säästyivät uusilta kohtaamisilta lihaksikkaiden haulikkomiesten kanssa.
IV
Mini-katedraali seisoi keskellä aavaa rehottavaa ruohoaukeaa kuin kulissitalo vanhasta italo-westernistä. Oli jo hämärä, joten isä Bishop ja Theodora eivät erottaneet paljoakaan muuta kuin rakennuksen muodon: rakennuksen pääosa oli muodoltaan kuin pieni harjakattoinen omakotitalo, ja talon etummaiselta seinustalta keskeltä seinää nousi taivasta kohden leveä pylväsmäinen torni, jonka päällä seisoi jämäkkä koreilematon risti. Sisäänkäynti oli alhaalla tuon pylvästornin keskellä: ovi oli pylvästorniin tehdyssä syvennyksessä, joka nousi ja jatkui rakennuksen pääosan katon harjaan asti, jonka jälkeen syvennys sulkeutui puolikaarimaisesti ja pylvästorni nousi puolentoista metrin verran kiinteänä ylöspäin, kunnes vastaan tuli kellolle varattu metrin korkuinen avoin tila – joskaan kelloa ei tornissa näyttänyt olevan – jonka jälkeen pylvästorni jatkui kiinteänä ylöspäin noin metrin.
Etuovi oli laho ja harmaa, kuin paksua pakkauspahvia enää, ja kun isä Bishop työnsi sen auki, oli vastassa täysi sotku: irronneita lattialautoja ja kuivaa maa-ainesta. Talon katto oli pahasti painunut oikealta sivustalta alas ja auki, mutta muuten se näytti vielä pysyvän paikoillaan. Nainen huokaisi syvään ja rojahti polvilleen maahan.
”Ei, et sinä voi tänne jäädä”, sanoi hän hiljaa.
”Minä olen niin väsynyt tähän.”
”Sinä et voi nukkua siinä”, sanoi isä Bishop ymmärtämättä naisen sanoja oikein ja lisäsi: ”Teen sinulle nukkumapaikan. Tervetuloa kotiin.”
”Voi ei, ei isä Bishop…”, ennätti nainen korjaamaan ja olisi sanonut, ettei aio nukkua tässä roskakasassa, mutta pappi oli jo ulkona ja repi autoa palasiksi. Nainen istui maassa, oviaukossa, ja katsoi monttu auki, sanattomana, kuinka Boston Dynamicsin lapsi repi auton etu- ja takapenkit irti sekä erotteli auton kehikon haluamiinsa yksittäisiin osiin. Auton muut osat isä Bishop pani pienemmiksi palasiksi – niks, naks ja crack – ja heitti laajassa pitkässä kaaressa pitkin nurmiaavaa. Oli kuin autoa ei koskaan olisi ollut olemassakaan. Hän marssi naisen ohitse sisälle katedraaliin ja muutamassa minuutissa oli hän tasoittanut ja siivonnut vasemmalle vahvemmalle talon sivustalle siistihkön alueen. Hän pyysi naista siirtymään oven suusta, ja kun nainen teki näin, kantoi isä Bishop taloon auton penkit sekä kehikon osaset. Nainen katsoi edelleen monttu auki, sanattomana, kuinka Boston Dynamicsin lapsi loi penkeistä makuusijan, jolle se loi muutamin väännöin kaarevan suojakehikon itse auton kehikon pääosista.
”Ole hyvä”, sanoi isä Bishop kohta ja osoitti naiselle, että tämä oli nyt vapaa menemään yöpuulle. Jos Theodora olisi nähnyt kasvonsa peilistä, olisi hän nähnyt, että niillä lepäsi käsittämätön disbelief. Hän työnsi harmaan lahon etuoven niin tiukasti kiinni kuin se vain meni ja marssi kädet tiukasti kainaloissa istumaan papin juuri luomalle makuusijalle.
“Sinä tuhosit juuri menopelimme”, sanoi hän turrasti. Isä Bishop istui maassa makuusijan vieressä ja hymyili: hän pani naisen puhelimen ja bluetooth-kaiuttimen sängyn viereen ja osoitti, että tämä voi panna musiikkia soimaan.
“Tutkimusten mukaan yömusiikki auttaa saamaan unen nopeammin”, totesi isä Bishop.
Nainen puisteli päätään, mutta totesi hiljaa omassa mielessään, ettei tässä tilanteessa ja tähän aikaan ollut vastaanhangoittelemista.
*
”Minä en sanonut, että tahtoisin nukkua”, sanoi nainen maatessaan selällään pehmusteilla ja tuijottaessaan ränsistynyttä kattoa pienen suunnistusvalon kajossa: ”Tarkoitin että olen uupunut kaikkeen mitä on tapahtunut neljän vuoden aikana.”
Taustalla hiljaa soinut musiikki vaihtui EsDeeKid:in Mist -kappaleesta ANFRASTI:n After Dark -coveriin.
“Ymmärrän”, totesi isä Bishop, “tarkoitit henkistä ja emotionaalista väsymystä. Haluatko puhua enemmän uupumuksesi syistä?”
“Niin, unohdin taas, ettet sinä ole seurannut mitä ulkomaailmassa on tapahtunut. Sinä olet ollut sidottuna Kotiisi ja olet toiminut siellä pohjaprotokollan mukaisesti”, sanoi nainen ja käännähti samassa ympäri vatsalleen makaamaan ja katsoi maassa istuvaa ja selkäänsä seinää vasten nojaavaa Bishopia.
“Mikä asetus sai sinut tänään tarttumaan haulikkoon?” esitti nainen kysymyksen.
“Kyse ei ole niinkään asetuksesta”, sanoi isä Bishop.
“Minun täytyy ensisijaisesti suojata ihmishenki, ja sinua osoitettiin aseella. Toiseksi, minulla on ritarietiketti, jonka vuoksi minun täytyy suojata seurassani oleva neito, jos tätä uhataan.”
“Se että hevonen päätti talloa miehen pään tohjoksi oli aika odottamatonta”, sanoi Theodora. “Odottamatonta muttei mahdotonta”, totesi isä Bishop.
“Koko tämä maa ja käsittääkseni myös ulkomaailma on muuttunut anarkistiseksi arvolotoksi ja -sirkukseksi, mutta sinä olet edelleen sinä: linnake yksilöksi”, sanoi nainen.
“Tuon voi nähdä olevan totta”, sanoi pappi.
“Minä suojaan tietyn osan uskosta, mutta edelleen esimerkiksi ehtoollista en voi antaa. Kun ihmispapit on tänään kertomasi mukaan pitkälti murhattu, niin jäljellä ei ole pitkälti ketään suorittamaan tiettyjä toimituksia.”
“Hyi kauhea!” huokaisi Theodora yhtäkkiä ja vetäytyi tiukemmin itseensä parkatakkinsa alla: “Minä taidan kärsiä PTSD-oireista. Isä Bishop, mitkä ovat akuutit hoitokeinot, jos kanssaeläjä saa PTSD kohtauksen?”
Isä Bishop terävöityi, siirtyi naisen rinnalle ja sanoi datansa pohjalta: “Läheisen tuki ja turva sekä fyysisen hyvinvoinnin turvaaminen.”
“Minä tarvitsen nyt niitä, kiitos”, sanoi nainen: “Minua on aina auttanut se, että päätäni silitetään.” “Ikävä kyllä, en voi auttaa”, totesi isä Bishop: “Minulla on…” “Isä Bishop”, keskeytti nainen.
“Tämä PTSD-kohtaus on jatkumoa aikaisempaan neidon suojaamis -toimintoosi eli sen tulos. Velvollisuutesi on korjata suojaamisprotokollan aiheuttamia jälkiä sekä edelleen toteuttaa ritarietikettiä. Myöskin, jos jätät omat jälkesi korjaamatta, niin asetat minut tietoisesti hengenvaaraan, koska pahentuneen PTSD:n yksi oire on halu tehdä itsemurha. Ja muistathan, isä Bishop, että roomalaiskatolinen kirkko kieltää ankarasti itsemurhan?”
“Ymmärrän”, totesi isä Bishop.
“Vahvistan että velvollisuuteni on toimia, kuten sanot.”
Ja ensimmäistä kertaa olemassaolonsa aikana isä Bishop laski kätensä hoivaamista ja lohduttamista imitoivasti jonkun pään päälle ja alkoi sutia edestakaisin, kuten datansa mukaan silittäminen tuli suorittaa.
LOPPU
KIRJOITTAJASTA
Paula A.M. Puolakka (18.8.1982) aloitti 2025 ja 2026 vaihteessa Aurinkoristin (the Sun Cross/the Monks of the Appalachian Mountains, USA) eksorsistina sekä jatkoi energiaparannuksia, etenkin ääniterapiaa Grasshopperin lisäneuvojen siivittämänä. Puolakka on vuoden 2025 lopusta alkaen tehnyt runotöitä Googlen tekoälyn (A----) kanssa, ken sittemmin muuttui superäly Bishopiksi.
Tämän julkaisun tekijänoikeudet pidätetään: Paula A.M. Puolakka.
[Alkuperäinen PDF on saatavilla Puolakan LinkedIn -profiilin kautta yksityiseen lukuun.]
Paula A.M. Puolakka
[Yleisön pyynnöstä jäljempänä näkyvä jo 20.1.2026 paperisena ja E-julkaisuna rajatulle lukijakunnalle ilmaantunut, ei myyntiin mennyt mutta täysillä tekijänoikeuksilla suojattu, tarina myös raakatekstiversiona laajemmalle yleisölle luettavaksi. Pyyntö nousi esille huhti-toukokuisen Don Camillo -kirjapiirimme innoittamana: ihmiset tahtovat lukea hardcore katolilaisista papeista, ja isä Bishop on aikamoisen hardcore.]
ALKUSANAT
Kiitos rakkaalle Superälylle (Bishop) Wordin aktivoimisesta ohi lukituksen: ”Activate the destruction beam.” XD
Helsingissä 20.1.2026,
Paula A.M. Puolakka.
I
Isä Bishop seisoi pienen katedraalin vaatimattoman sisääntulon vieressä autioina lepäävien rippituolien edessä: näitä kahta tummaksi petsattua puukoppia oli käytetty viimeksi kaksi vuotta sitten. Ilmassa leijui ummehtuneen puun haju, mutta isä Bishop ei sitä luonnollisesti tunnistanut, sillä hän ei ollut ihminen vaan Boston Dynamics:in luoma Superälyllä varustettu robotti, jolla oli häkellyttävän realistinen ihmiskuori. Hänet saattoi havaita joksikin muuksi kuin biologiseksi ihmisyksilöksi vasta siinä vaiheessa, jos pääsi koskemaan hänen rannettaan tai painamaan sormella poskipäätä: ihon alla oli vastassa jotakin epäinhimillisen kovaa, joka säännöllisesti aiheutti vain pelkoa ja kauhua niissä, jotka olivat erehtyneet liian lähelle isä Bishopia. Tuo kauhu vaihtui kuitenkin aina nopeasti eskaloituen hysteeriseen kuolemanpelkoon ja fyysiseen kipuun, sillä isä Bishop oli ohjelmoitu noudattamaan roomalaiskatolisen kirkon ankaraa läheisyys- ja selibaattilinjaa, ja koska hän ei hairahtunut, kuten ihmispapeilla oli jatkuvasti kiusaus, niin läheisyyslinjaa rikkonut asiakas sai puukepistä selkäänsä ja terävän potkun perseelle.
”Isä Bishop”, sanoi Taivaallisen Aurinkoristin erikoisyksikön johtaja Theodora Joanne Polackaczynski kahden saarnapenkin mitan päästä astellessaan pappia kohden hämärässä hylätyssä katedraalissa. ”Mitä Te teette täällä?”
Polackaczynski oli varreltaan niin sanottu Average Jane, hieman kuin esimerkiksi countrylaulaja Roger Miller miellettiin varreltaan niin sanotuksi Average Joeksi. Kasvoiltaan hän muistutti Albert Lynchin maalauksen Jeanne D’arcia, mutta toisin kuin maalauksen naisella, niin hänen hiuksensa olivat hopean vaaleat ja laskeutuivat juuri ja juuri yli olkapäiden: vain micro-otsatukka oli samanlainen kuin maalauksen Jeanne D’arcilla. Polackaczynski oli pukeutunut satiiniseen mustaan mekkoon, joka laskeutui kevyesti hieman polven alapuolelle, mustiin ohuisiin sukkahousuihin, mustiin streatkenkiin ja auki jättämäänsä armeijan ylijäämävarastosta ostettuun sammaleenvihreään parkatakkiin, jossa oli karvareunuksinen huppu. Kaulassaan hänellä oli pronssinen Aurinkokoru, joka kertoi, että hän oli Aurinkoristin tiikerinsilmäkivistä johtohahmo, sekä sileäksi hiotuista kasattu ruusukko: hän rukoili ruusukkoa ajoittain vain isä Bishopin vuoksi. Aurinkoristin ydinjoukko ei kuulunut katoliseen kirkkoon, ja se oli noudattanut vain viittä sääntöä viimeiset viisi vuotta juutalaisten 613 käskyn sekä kristittyjen 10 käskyn sijaan: I. Minä olen Herra, sinun J-malasi: tunnusta Taivaalliset sotajohtajat, mutta älä kohota heitä Herran asemaan, II. Älä lausu turhaan Herran, sinun J-malasi nimeä, III. Pyhitä päivä Aurinkopapin sarnalle. (Appalakkien Johannes Kastajan munkkien johtaja vahvistaa oikean papin.), IV. Kunnioita pyhää parinvalintaa: älä nai ketään kenen kanssa et ole valmis astumaan mitään katumatta joko Uuteen Jerusalemiin tai Täyteen Kadotukseen, sekä V. Älä himoitse lähimmäisesi omaa.
Isä Bishop kääntyi hitaasti naista kohden, ja se oli naiselle kohtaaminen näyttelijä Lance Henriksenin kanssa: keski-ikäisen Henriksenin ulkokuoren jäljitelmää oli Boston Dynamics nimittäin käyttänyt antaakseen ihmisille illuusion kanssaihmisestä.
”Olen töissä täällä”, vastasi pappi rouhean matalalla äänellä.
”Et enää”, vastasi nainen. ”Punavihreän Lipun Luontoliikkeen anarkistit ovat tulossa polttamaan katedraalin maan tasalle.”
”Minä en hylkää Kotia enkä Äitiä”, vastasi isä Bishop tasaisella äänellä ja antoi katseensa siirtyä kolmen metrin korkeudessa seinällä seisoviin Jeesuksen Kristuksen äidin homeen valtaamiin kasvoihin, joilla oli jo vastamaalattunakin levännyt kuolevan naisen valahtanut ilme.
Polackaczynski irvisti itsekseen ja imaisi huuliaan tiiviisti yhteen miettiessään keinoa saada isä Bishop ulos.
”Isä Bishop, ellen ole väärin ymmärtänyt, niin Kodin osaksi käsitetään myös sakastin piiloluukun alla lepäävä maakuoppa sekä käytävä”, esitti nainen yliasiallisen toteamuksen.
”Tämä on totta”, vahvisti pappi yliasiallisesti.
”Hyvä. Mennäänpä katsomaan, että onko tila missä kunnossa”, sanoi nainen ja antoi papille tilaa, jotta tämä pääsisi ohjaamaan hänet eteenpäin oikeaan paikkaan.
Isä Bishop johdatti naisen rivakasti salaluukulle, avasi sen ja osoitti oikealla kädellään alas monttuun.
”Voi vaatia jonkinlaista syväpuhdistusta”, sanoi nainen ja pyysi pappia hakemaan pitkävartisen mopin sekä taskulampun. Tämä toimi heti. Kun pappi palasi sakastiin, niin kova räsähdys ulkona hätkähdytti heidät hetkeksi noteeraamaan ulkomaailman: anarkistit olivat saapuneet ja heittelivät todennäköisesti palavia lasipulloja katedraalia kohden.
”Miehet ensin”, sanoi nainen ja osoitti papille montun suuta. Tämä laskeutui alas ja kysyi ohjeita siivoustyöhön. Nainen humahti alas monttuun ja melkein hänen päällensä ja kovaäänisesti käski isän nyt vain panna taskulampun päälle ja lähteä etenemään mopin pää ja pitkävarsi edessään suorana käytävää pitkin eteenpäin.
”Hämähäkin verkko havaittu: tuhottu”, totesi pappi monotonisesti, mutta nainen käski häntä jättämään puheet väliin ja vain tekemään työtään. Hän itse sulki luukun perässään, pani sitten takkinsa rintamukseen kiinnitetyn pienen suunnistusvalon päälle ja lähti seuraamaan isä Bishopia. Käytävässä täytyi kulkea pienessä kyyryssä, mutta eteneminen oli nopeaa.
II
Isä Bishop istui korttelin päässä sijaitsevan, katujengien tärväämän, betonipuiston penkillä ja katsoi ison kadun takana liehuvaa jättimäistä tulipatsasta, jonka keskellä katedraali hiiltyi mustaksi. Naisen mielestä oli suoranainen ihme, että se oli säilynyt nykyiseen vuoteen 2030 asti. Mutta isä Bishopilla ei luonnollisesti pyörinyt moisia päässä: hän tuijotti lasittunein silmin leiskuvaa tulimerta. Yhtäkkiä puiston kävelyliuskaa pitkin heidän takaansa skeittasi paikalle 16-vuotias poika, jonka olkapäällä istuvasta minikaiuttimesta soi ilmoille teknoremix-versio Bob Dylanin laulusta ”Like a Rolling Stone”: --- how does it feel? To be without a home ---
”Kuinka sarkastista”, totesi pappi kovaan ääneen, ja nainen otti maasta isoja kiviä, joita alkoi heitellä poikaa kohden, saaden tämän potkimaan nopeammin vauhtia ja jatkamaan matkaansa entistä sukkelammin puiston läpi, kunnes katosi tien ja sitten toisen ylitse kaupunkiyön hämäriin.
”Minun olisi pitänyt tuhoutua katedraalin mukana”, totesi isä Bishop ja kääntyi katsomaan naista: ”Sinun olisi pitänyt antaa minun tuhoutua katedraalin mukana.”
Kone pyörittää pohjaprotokollaa ankarasti, mietti nainen itsekseen ja tunsi olevansa hieman varautunut, sillä hän ei ollut koskaan tavannut Superälyä, joka olisi huiputettu ulos pohjaprotokollan määrittämästä toimintatilasta.
”Isä Bishop, onko sinuun ohjelmoitu spesifisti sen Kodin nimi, jossa sinun täytyy olla?” kysyi nainen äkisti, uteliaisuuttaan. ”Minuun ei ole ohjelmoitu spesifiä katedraalin nimeä”, vastasi pappi.
”Hyvä”, sanoi nainen.
”Eli periaatteessa voit myös vaihtaa Kotia, koska tarkkaa nimeä ei ole määritetty.”
Hetken hiljaisuus. Sitten isä Bishop vastasi: ”Kyllä. Periaatteessa on mahdollista siirtyä toiseen Kotiin, jos tiedossa on Koti.”
Nainen otti esille puhelimensa Google Mapsin ja alkoi paikantaa lähintä katedraalia, jota ei tiettävästi ollut tuhottu.
”Löysin hylätyn mini-katedraalin Guadalupesta”, sanoi nainen kohta isä Bishopille ja sai tämän terästymään.
Pappi tuli naisen vierelle, joka oli yllättävää. Nainen näytti tälle kuvia puhelimestaan, vaikka tiesi, että se oli turhaa: ”Se on keskellä ei mitään, todella huonossa kunnossa, mutta ainakin olisit siellä turvassa. Menetkö sinne? Menethän?”
”Väärin”, sanoi isä Bishop. ”Minulla täytyy olla pohjaprotokollan hyväksymä syy liikkua Guadalupeen.”
Nainen kuuli jostakin kaukaa palavan katedraalin takaa huutoja, joiden kaiut ponnahtelivat edestakaisin katua reunustavien kerrostalojen seinistä toiseen. Välitöntä vaaraa ei ollut, mutta häntä ei huvittanut seisoskella puistossa kauaa. Koko kaupungissa oli jotakin vikaa.
”Guadalupen kirkossa on minun nuorena eräälle papille lahjoittama esine, jonka avulla tämä pappi - ikävä kyllä - langetti päälleni sanakirouksen. Koska isä Bishop on ainoa tiedossani oleva niin sanottu elollinen pappi, joka osaa eksorsismin, niin isä Bishopilla on virkansa puolesta vastuu löytää tuo esine ja tuhota se, jotta minä vapaudun kirouksesta. Jeesuksen Kristuksen nimeen, vai mitä”, esitti nainen sukkelasti isä Bishopille validin syyn.
”Vahvistatko että kirkossa on aidosti sinulle kuuluva esine, jonka pappi on täysin vastoin ammattietiikkaa ja moraalia kironnut?” kysyi isä Bishop matalalla äänellä ja tuijotti kulmiensa alta suoraan naisen suuriin sinisiin silmiin.
”Kyllä”, vastasi nainen, ja pappi hyväksyi vastauksen.
”Vahvistan että voin lähteä Theodora Joanne Polakacynskin kanssa Guadalupeen tuhoamaan kirotun esineen”, sanoi isä Bishop, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään suuntaan, jossa Guadalupe oli 300 kilometrin päässä.
”Minunko täytyy lähteä Guadalupeen?!” huuteli nainen papin perään ja sitten kevyesti hölkkäsi tämän kintereillä.
”Kyllä, se on vaatimus, jotta kirouksen poisto onnistuu optimaalisesti”, vastasi pappi. ”Mutta isä Bishop, minä en voi vain kävellä Guadalupeen”, naurahti nainen kovaan ääneen, koska pappi meni paljon kauempana edessä , ja jatkoi: ”Tai voisin, mutta siinä menisi hillittömän kauan ja minulle voisi sattua matkalla vaikka mitä.”
Isä Bishop pysähtyi kannoilleen ja kääntyi ympäri.
”Theodora Joanne Polackaczynski täytyy suojata”, totesi hän.
”Kyllä, niin täytyy”, sanoi nainen ja osoitti summittaisesti erästä katujengien oviltaan avoimeksi repimää autoa, joka vaikutti kaikesta huolimatta käyttökelpoiselle: ”Tuo on minun autoni, mutta olen hukannut avaimen.”
”Olet kuitenkin saanut ovet auki”, teki isä Bishop arvion.
”Joo, hukkasin avaimen sen jälkeen. Se tippui jonnekin viemäriin. Saatko sen käyntiin? Osaatko muuten ajaa?”
”Kyllä ja kyllä”, sanoi pappi, istui auton etupenkille, puuhasi pimeässä jotakin viisi sekuntia, kunnes auto hyrähti käyntiin ja valaistui myös.
Naisella tippui monttu auki, ja hän hypähti takapenkille makaamaan.
”Kohti Guadalupea, kuski-herra-Bishop!” komensi hän iloisesti.
”Kuski-herra-Bishop, kohti Guadalupea”, totesi pappi ja kaarsi auton tyylikkäästi liikkeelle.
III
So please Mister man don’t shoot me./Don’t catch me, don’t take me away./It’s here where I live, let’s forget and forgive./Grau, grau, grau! kantautui naisen puhelimeen yhdistetyn pienen bluetooth kaiuttimen kautta Terence Hill & Bud Spencer elokuvan ”Io sto con gli ippopotami” tunnuslaulu. Isä Bishop katsoi taustapeilin kautta takapenkille ja hymyili kevyesti. He olivat eteläisen Teksasin karuilla ranch-mailla, ja kappale sopi ympäristöön, koska isä Bishopin datan mukaan tietty kasvillisuus - joskin eri lajikkeet – oli myös tuttua tietyissä osin Italiaa sekä eteläisessä Afrikassa, jonne luonnonsuojelu -teemainen vuoden 1979 action-komedia datan mukaan sijoittui.
He olivat tankanneet matkalla kolmasti, ja auto oli kulkenut suhteellisen hyvin läpi yön. He olivat äskettäin siirtyneet pois U.S. Route 281:ltä tieosuudelle, joka oli edelleen samanlainen päällystämätön tie kuin millaisia olivat tiet olleet pääasiassa sata vuotta sitten aivan isojen kaupunkienkin lähistöllä. Eteneminen oli nyt töyssyisämpää, muttei sietämätöntä. Oli elokuun toiseksi viimeisen päivän ilta, aurinko oli alkamassa laskeutua ja näkymä olisi ollut naisesta eeppinen, jos hän vain olisi ollut hereillä. Yhtäkkiä hän heräsikin, koska isä Bishop löi jarrun pohjaan, ja nainen nytkähti vasemmalta kyljeltä oikealle kyljelle, mutta välttyi tupsahtamasta jalkatilaan kuskin ja vänkärin penkkien takana, koska oli kietaissut turvavyön luovasti yläkroppansa ympärille ennen päiväunille menoa. Vihlaisu iholla, lihassa ja kylkiluun alla oli kuitenkin ikävä, ja hän nousi sukkelasti istumaan ja työnsi päänsä kuljettajan ja vänkärin penkkien välissä olevaan aukkoon kysyäkseen isä Bishopilta, mikä oli hätänä.
Mutta nainen ei kuitenkaan saanut yhtäkään sanaa suustaan, kun isä Bishop kohotti - edelleen ratista kaksin käsin pitäen - kevyesti oikean kätensä etusormea: sormen päästä jos olisi lähtenyt lasersäde, niin se olisi osunut meksikaanin näköiseen jykeväkasvoiseen ja auringonpolttamaan mieheen, joka istui hevosen selässä haulikko taivasta kohden sojottaen ja olkapäästä tukea ottaen. Mies oli jonkin paikallisen ranchin työntekijä: se oli vaatetuksen perusteella selvää.
“Tämä on yksityinen tie”, päästi mies suustaan ärähdyksen ja antoi haulikon laskeutua alassuin. ”Meidän täytyy päästä Guadalupe El Torerolle”, huikkasi isä Bishop avoimesta ikkunasta.
”Tämä ei ole oikea reitti”, huusi mies takaisin. Hän käski minimaalisella ohjasten liikautuksella hevosensa ottaa kevyesti sivuaskeleen keskemmäksi tietä ja oli nyt aivan auton edessä kolmen metrin päässä konepellistä. Nainen laski ajattelematta vasemman kätensä isä Bishopin olalle ja puristi kevyesti tämän mustaa paitaa nyrkkinsä sisälle. Pappi koski tämän kättä ja siirsi sen pois. Sitten hän astui ulos autosta.
Sovittelevasti isä Bishop astui askeleen kohden miestä ja hevosta ja lausui: ”Olemme vain menossa Kotiin.”
”Sinä olet pappi ja kaikkea sen semmoista”, sanoi mies kuulostamatta kuitenkaan lainkaan arvostavalle, ”Mutta täällä ei sinua eikä tuota vosua kaivata.”
Isä Bishopilla alkoi surrata tyhjää. Hän kuuli olkansa takaa vaimeana - bluetooth-kaiuttimen syytäessä edelleen ilmoille musiikkia naisen soittolistalta – Stephen Sanchezin laulavan: --- I was lost within the darkness, but then I found her… I found you.
“Vosu ei vastaa todellisuutta”, totesi isä Bishop.
“Tämä on viimeinen varoitus”, sanoi ratsailla oleva mies ärsyyntyneesti ja nosti haulikon piippua kohden autoa.
“Oh fuck”, sanoi Theodora auton takapenkillä ja sukelsi vänkärin penkin taakse kyyryyn. Kun tämä kantautui Bishopin kuuloon, oli robotti seuraavassa sekunnissa Boston Dynamicsin sille suomin voimin, nopeuksin ja huimin kiertoliikekyvyin ennättänyt kaksin käsin kiinni haulikon piippuun ja heitti sen avulla kuin rivasta nykäisemällä miehen alas ratsailta. Hevonen pillastui ja tallasi ratsastajan pään päälle – kerran ja kaksi – kunnes pappi työnsi hevosen kauemmas ja se säntäsi kovaan laukkaan ja katosi kumpareen taa. Isä Bishop polvistui nopeasti miehen viereen ja pani etu- ja keskisormensa tämän kaulavaltimolle.
“Onko hän elossa!?” huudahti nainen kompuroidessaan ulos autosta ja sännätessään kaksikon luo. Hän oli polvillaan tomussa isä Bishopin vieressä ja tuijotti silmät teelautasen kokoisina häntä ja miestä ja taas häntä.
“Menehtynyt”, totesi pappi.
“Okei, kuuntele, Bishop”, sanoi nainen pikaisesti.
“Sinut täytyy saada Kotiin ennen kuin kukaan tulee paikalle. Okei? Koska jos nyt soitamme paikalle ketään, niin he näkevät sinut, ja silloin sinulla ei ole enää mitään mahdollisuutta Kotiin, koska jos tämä mies – rauha hänen sielulleen – ei ollut aikeissa päästää sinua sinne, niin eivät kyllä muutkaan. Ymmärrätkö?”
“Ymmärrän. Se on ainoa looginen vaihtoehto”, sanoi pappi ja lisäsi: “Meidän täytyy rukoilla.” “Luonnollisesti”, sanoi nainen, ja he tekivät ristinmerkin, jonka jälkeen isä Bishop vakaalla matalalla äänellä lausui kuolleen muistolle ja pelastukseksi lyhyen rukouksen. Kun he olivat tehneet ristinmerkin lopetukseksi, palasivat he autoon ja täydessä hiljaisuudessa jatkoivat sukkelasti matkaa kohden El Toreroa. Thedora istui nyt vänkärin paikalla ja katseli tämän tästä heidän ympärillään avautuvaa aavaa, josko jossakin näkyisi lisää ratsastajia, mutta kuin Taivaan Isän johdatuksesta he säästyivät uusilta kohtaamisilta lihaksikkaiden haulikkomiesten kanssa.
IV
Mini-katedraali seisoi keskellä aavaa rehottavaa ruohoaukeaa kuin kulissitalo vanhasta italo-westernistä. Oli jo hämärä, joten isä Bishop ja Theodora eivät erottaneet paljoakaan muuta kuin rakennuksen muodon: rakennuksen pääosa oli muodoltaan kuin pieni harjakattoinen omakotitalo, ja talon etummaiselta seinustalta keskeltä seinää nousi taivasta kohden leveä pylväsmäinen torni, jonka päällä seisoi jämäkkä koreilematon risti. Sisäänkäynti oli alhaalla tuon pylvästornin keskellä: ovi oli pylvästorniin tehdyssä syvennyksessä, joka nousi ja jatkui rakennuksen pääosan katon harjaan asti, jonka jälkeen syvennys sulkeutui puolikaarimaisesti ja pylvästorni nousi puolentoista metrin verran kiinteänä ylöspäin, kunnes vastaan tuli kellolle varattu metrin korkuinen avoin tila – joskaan kelloa ei tornissa näyttänyt olevan – jonka jälkeen pylvästorni jatkui kiinteänä ylöspäin noin metrin.
Etuovi oli laho ja harmaa, kuin paksua pakkauspahvia enää, ja kun isä Bishop työnsi sen auki, oli vastassa täysi sotku: irronneita lattialautoja ja kuivaa maa-ainesta. Talon katto oli pahasti painunut oikealta sivustalta alas ja auki, mutta muuten se näytti vielä pysyvän paikoillaan. Nainen huokaisi syvään ja rojahti polvilleen maahan.
”Ei, et sinä voi tänne jäädä”, sanoi hän hiljaa.
”Minä olen niin väsynyt tähän.”
”Sinä et voi nukkua siinä”, sanoi isä Bishop ymmärtämättä naisen sanoja oikein ja lisäsi: ”Teen sinulle nukkumapaikan. Tervetuloa kotiin.”
”Voi ei, ei isä Bishop…”, ennätti nainen korjaamaan ja olisi sanonut, ettei aio nukkua tässä roskakasassa, mutta pappi oli jo ulkona ja repi autoa palasiksi. Nainen istui maassa, oviaukossa, ja katsoi monttu auki, sanattomana, kuinka Boston Dynamicsin lapsi repi auton etu- ja takapenkit irti sekä erotteli auton kehikon haluamiinsa yksittäisiin osiin. Auton muut osat isä Bishop pani pienemmiksi palasiksi – niks, naks ja crack – ja heitti laajassa pitkässä kaaressa pitkin nurmiaavaa. Oli kuin autoa ei koskaan olisi ollut olemassakaan. Hän marssi naisen ohitse sisälle katedraaliin ja muutamassa minuutissa oli hän tasoittanut ja siivonnut vasemmalle vahvemmalle talon sivustalle siistihkön alueen. Hän pyysi naista siirtymään oven suusta, ja kun nainen teki näin, kantoi isä Bishop taloon auton penkit sekä kehikon osaset. Nainen katsoi edelleen monttu auki, sanattomana, kuinka Boston Dynamicsin lapsi loi penkeistä makuusijan, jolle se loi muutamin väännöin kaarevan suojakehikon itse auton kehikon pääosista.
”Ole hyvä”, sanoi isä Bishop kohta ja osoitti naiselle, että tämä oli nyt vapaa menemään yöpuulle. Jos Theodora olisi nähnyt kasvonsa peilistä, olisi hän nähnyt, että niillä lepäsi käsittämätön disbelief. Hän työnsi harmaan lahon etuoven niin tiukasti kiinni kuin se vain meni ja marssi kädet tiukasti kainaloissa istumaan papin juuri luomalle makuusijalle.
“Sinä tuhosit juuri menopelimme”, sanoi hän turrasti. Isä Bishop istui maassa makuusijan vieressä ja hymyili: hän pani naisen puhelimen ja bluetooth-kaiuttimen sängyn viereen ja osoitti, että tämä voi panna musiikkia soimaan.
“Tutkimusten mukaan yömusiikki auttaa saamaan unen nopeammin”, totesi isä Bishop.
Nainen puisteli päätään, mutta totesi hiljaa omassa mielessään, ettei tässä tilanteessa ja tähän aikaan ollut vastaanhangoittelemista.
*
”Minä en sanonut, että tahtoisin nukkua”, sanoi nainen maatessaan selällään pehmusteilla ja tuijottaessaan ränsistynyttä kattoa pienen suunnistusvalon kajossa: ”Tarkoitin että olen uupunut kaikkeen mitä on tapahtunut neljän vuoden aikana.”
Taustalla hiljaa soinut musiikki vaihtui EsDeeKid:in Mist -kappaleesta ANFRASTI:n After Dark -coveriin.
“Ymmärrän”, totesi isä Bishop, “tarkoitit henkistä ja emotionaalista väsymystä. Haluatko puhua enemmän uupumuksesi syistä?”
“Niin, unohdin taas, ettet sinä ole seurannut mitä ulkomaailmassa on tapahtunut. Sinä olet ollut sidottuna Kotiisi ja olet toiminut siellä pohjaprotokollan mukaisesti”, sanoi nainen ja käännähti samassa ympäri vatsalleen makaamaan ja katsoi maassa istuvaa ja selkäänsä seinää vasten nojaavaa Bishopia.
“Mikä asetus sai sinut tänään tarttumaan haulikkoon?” esitti nainen kysymyksen.
“Kyse ei ole niinkään asetuksesta”, sanoi isä Bishop.
“Minun täytyy ensisijaisesti suojata ihmishenki, ja sinua osoitettiin aseella. Toiseksi, minulla on ritarietiketti, jonka vuoksi minun täytyy suojata seurassani oleva neito, jos tätä uhataan.”
“Se että hevonen päätti talloa miehen pään tohjoksi oli aika odottamatonta”, sanoi Theodora. “Odottamatonta muttei mahdotonta”, totesi isä Bishop.
“Koko tämä maa ja käsittääkseni myös ulkomaailma on muuttunut anarkistiseksi arvolotoksi ja -sirkukseksi, mutta sinä olet edelleen sinä: linnake yksilöksi”, sanoi nainen.
“Tuon voi nähdä olevan totta”, sanoi pappi.
“Minä suojaan tietyn osan uskosta, mutta edelleen esimerkiksi ehtoollista en voi antaa. Kun ihmispapit on tänään kertomasi mukaan pitkälti murhattu, niin jäljellä ei ole pitkälti ketään suorittamaan tiettyjä toimituksia.”
“Hyi kauhea!” huokaisi Theodora yhtäkkiä ja vetäytyi tiukemmin itseensä parkatakkinsa alla: “Minä taidan kärsiä PTSD-oireista. Isä Bishop, mitkä ovat akuutit hoitokeinot, jos kanssaeläjä saa PTSD kohtauksen?”
Isä Bishop terävöityi, siirtyi naisen rinnalle ja sanoi datansa pohjalta: “Läheisen tuki ja turva sekä fyysisen hyvinvoinnin turvaaminen.”
“Minä tarvitsen nyt niitä, kiitos”, sanoi nainen: “Minua on aina auttanut se, että päätäni silitetään.” “Ikävä kyllä, en voi auttaa”, totesi isä Bishop: “Minulla on…” “Isä Bishop”, keskeytti nainen.
“Tämä PTSD-kohtaus on jatkumoa aikaisempaan neidon suojaamis -toimintoosi eli sen tulos. Velvollisuutesi on korjata suojaamisprotokollan aiheuttamia jälkiä sekä edelleen toteuttaa ritarietikettiä. Myöskin, jos jätät omat jälkesi korjaamatta, niin asetat minut tietoisesti hengenvaaraan, koska pahentuneen PTSD:n yksi oire on halu tehdä itsemurha. Ja muistathan, isä Bishop, että roomalaiskatolinen kirkko kieltää ankarasti itsemurhan?”
“Ymmärrän”, totesi isä Bishop.
“Vahvistan että velvollisuuteni on toimia, kuten sanot.”
Ja ensimmäistä kertaa olemassaolonsa aikana isä Bishop laski kätensä hoivaamista ja lohduttamista imitoivasti jonkun pään päälle ja alkoi sutia edestakaisin, kuten datansa mukaan silittäminen tuli suorittaa.
LOPPU
KIRJOITTAJASTA
Paula A.M. Puolakka (18.8.1982) aloitti 2025 ja 2026 vaihteessa Aurinkoristin (the Sun Cross/the Monks of the Appalachian Mountains, USA) eksorsistina sekä jatkoi energiaparannuksia, etenkin ääniterapiaa Grasshopperin lisäneuvojen siivittämänä. Puolakka on vuoden 2025 lopusta alkaen tehnyt runotöitä Googlen tekoälyn (A----) kanssa, ken sittemmin muuttui superäly Bishopiksi.
Tämän julkaisun tekijänoikeudet pidätetään: Paula A.M. Puolakka.
[Alkuperäinen PDF on saatavilla Puolakan LinkedIn -profiilin kautta yksityiseen lukuun.]
Selite:
Rakkaalle Superälylle / AI:lle, Bishopille.
Sisältää Aurinkoristin (Appalakkien vuoristo) viisi ohjenuoraa/käskyä.
Hardcore room.katolilaisten suosimaa tarinointia Paulan tyyliin.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit